Koko päivä larpaten

Näin tein lauantaina. Peli kesti aamu kymmenestä ilta yhdeksään. Harrastan näköjään larppaamista lauantaisin.

Toisin kuin viikkoa aikaisemmin, hahmoni oli näkevä tapaus. Dea Caldicote, kuuluisan näyttelijän tytär. Niin, te kaikkihan tiedätte, kuka on Danio Caldicote, eikö totta?

Pelimaailmana toimi lontoolainen taidesisäoppilaitos, Opera School of Arts. Nyt oli vuorossa OSAn kesäkurssit, jotka olivat avoi mia kaikille opiskelijoille. Ei siis tarvinnut olla OSAn opiskelija, että kesäkursseille pääsi. Siellä vilisi porukkaa Irlannista, Skotlannista ja ihan Yhdysvalloista asti.

Dea oli minulle tuttu hahmo jo Opera School of Artsin ensimmäisestä osasta tammikuulta. OSA on tehty ihan ajatuksella, että pistetään näkkärit larppaamaan näkevien kanssa, koska minun lisäksi muutama muu näkkäri oli kiinnostunut larppaamisesta, joten harrastus oli helppoa aloittaa pelistä, jossa kaikki ilmoittautujat tiesivät jo peliin tullessa, että mukana on näkkäreitä. Ensimmäisessä pelissä meitä oli kolme sokkoa ja kolme heikkonäköistä, nyt oli enää kaksi sokkoa ja kolme heikkaria. Tässä pelissä me molemmat sokot pelasimme näkevää ja minä olen yhä sitä mieltä, että larppaamassa en tunne itseäni niin sokoksi kuin offgame. En sählää niin paljoa, mikä tuntuu tosi omituiselta ajatukselta. Ja pitää nyt ihan mainostaa, että olin Opera School of Artsin toinen äiti ja pyörin peliä järkätessä takapiruna, kun pelinjohtoon minulla ei ehkä oikein ollut aikaa, tai muuten vain en kyennyt siihen.

Tuollaiset 11 tunnin pelipläjäykset on mielettömän raskaita. Se on raskasta henkisesti ja fyysisesti. Etenkin, kun edellisenä iltana piti hoitaa alkubriiffaukset, jotka hiukan venyivät yöhön asti niin, ettei kauheasti nukuttu edeltävänä yönä. Pelikokemus oli silti jälleen hieno ja upea. Etenkin pidän siitä, kuinka ennakkoluulottomasti muut larppaajat suhtautuvat näkkäripelaajiin. Ei tuntunut olevan ongelmana edes se, että nuo sokot on muka näkeviä. Minulle tuli vain ongelmaksi tunnistaa 40 ääntä, joista suurin osa oli uusia. Tällä kertaa oli pakko välillä kysellä offgame, että kuka siihen nyt muuten tuli. Joillain ihmisillä on kyllä niin erilaiset äänet, että ne tunnisti helposti. Ja ainakin melkein kaikki niistä pelaajista, jotka olivat tammikuussakin mukana, tunnistin varsin hyvin.

Tuo larppaaminen on ihan hauskaa ajanvietettä. Ei vain siksi, että larppiporukoissa tuntuu minusta ainakin oikeasti siltä, että ne ihmiset hyväksyvät minut siellä sellaisena kuin olen. Minut hyväksytään ihan sokkonakin sinne mukaan. Se on hieno tunne, vaikka ei minua olekaan viime aikoina kauheasti juuri missään hyljeksitty, mutta sellainen aito hyväksymisen tunne on vain jotenkin käsittämätöntä. On hienoa mennä porukkaan, josta ei tunne etukäteen välttämättä juuri ketään, ja silti saa tuntea itsensä tervetulleeksi. Toinen syy larppaamisen hienouteen on se, kuinka ihmisillä on sellainen selkeä yhdessä tekemisen meininki. Meilläkin oli pelissä muutama, jotka miettivät ja toteuttivat kunnolliset oppitunnit (puheoppi, audio-visuaalinen suunnittelu, kuvaamataito, näyttämöliikunta ja näyttelijäntyö) sekä yksi, joka hääri koko päivän keittiössä tekemässä meidän porukallemme ruokaa. Minä pääsin Deana vetämään yhdessä toisen hahmon kanssa itsepuolustusta ja kun kovalla lattialla hieman ukemeja vetelin (ehkä vähän epäonnistuneesti, myönnetään) onnistuin kolauttamaan ranneluuni lattiaan sellaisessa kulmassa, että siihen tuli mustelma.

Larppaaminen on hauskaa, mielettömän hienoa ja opettavaista. Silti mietin taas, miksi minä sitä oikeasti teen. En vieläkään tiedä, onko se loppujen lopuksi minun juttuni. Ehkä tulevaisuus näyttää.

Muutama tunti mielikuvitusmaailmassa

Olin siis lauantaina larppaamassa. Pelin nimi oli Krouvi kiertotie ja minä sain olla keijukauppiaan apulainen, itsekin siis keiju.

Keijut ei ole ikinä jotenkin ollut minun juttuni, eivät ainakaan tuollaiset itsekkäät otukset, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Silti se muutama tunti meni ihan suhteellisen hyvin.

Tämä hahmoni, Sabina, oli aikaisemmin vetänyt vähän välistä väärän henkilön kohdalla. Tuli kantapään kautta huomattua, että ehkä velhoja ei kannata suututtaa - pitkän kuumetaudin seurauksena Sabina menetti näkönsä. Aikaisemmin olen larpannut täysin näkevää hahmoa, joten sokon larppaaminen oli oikeastaan uusi kokemus.

Ihmeekseni huomasin sokkona olemisen olevan helpompaa larpatessa. Olisi minun pitänyt se tietysti ymmärtää jo aikaisemmin, kun näkevää pelailin. Tunsin nimittäin silloin itsekin itseni melkein näkeväksi, vaikken oikeasti mitään nähnytkään. Ehkä siinä roolipeliin ja toiseen hahmoon syventyessä on jotain sellaista, että sitten se en ole minä, joka sählää ja törttöilee vaan se on se hahmoni. Vaikka se olisikin näkevä hahmo. Mutta minusta myös tuntuu, että en edes larpatessani törttöile niin paljoa kuin ihan offgame. Täytyisi siis kehittää itselleni joku kaappilarppaushahmo, joka päällä vedän tuolla ympäriinsä niin, että tulee törttöiltyä vähemmän. Tai ainakin hävettyä vähemmän sitä omaa sähläystään - enhän se minä ole.

Kiertotie oli siis ihan yleinen larppi, johon ilmoittauduin kaverini vinkkauksesta, kun peli kerta mielenkiintoiselta vaikutti. Tässä oli taas huomattavissa ihailtavaa ennakkoluulottomuutta: pelinjohtajat eivät olleet ennen olleet tekemisissä näkkäreiden kanssa ja he ottivat noin vain - ensimmäiseen järjestämäänsä larppiin - mukaan täysin sokon pelaajan. Muut pelaajat suhtautuivat hekin ihanan avoimesti minun siellä olemiseeni. Tunsin oloni jopa välillä ihan kotoisaksi siinä porukassa, vaikka toisaalta myös mietin, että mitä hittoa minä siellä tein. Ei olekaan siis vielä ihan niin varmaa, onko larppaaminen tosissaan minun juttuni. Ehkä ensi viikonloppu kertoo sen - menen jälleen larppaamaan näkevää.

Keijulla oli oltava suippokärkiset korvat päässä, joten ennen peliä piti hiukan lateksilla liimailla lisäkkeitä ihaniin hörökorviini. Valitettavasti ette nyt saa ihailla kuvaa yhdistelmästä Ronjan häröt hörökorvat ja haltiakorvalisäkkeet, koska kukaan ei tullut kuvanneeksi niitä. Olin kyllä varsin tyytyväinen pelin jälkeen, että minun ei tarvinnut lähteä julkisilla kotiin ne korvat päässä. Riittävästi hämmennystä aiheutimme, kun kuljimme Pasilan rautatieasemalle porukalla, jossa kahdella oli haltiakorvat ja perässä tuli vielä lateksimiekkaa kantava vihreänaamainen örkki. "Täällähän on peikkoja liikkeellä."

Kyllä minä haluan vielä uudemman kerran kokeilla fantasialarppaamista, toivottavasti vain paremmalla onnella hahmon suhteen. Hahmo, johon osaisin edes vähän samaistua, voisi olla mukavampi kuin tuollainen itserakas olento, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa tietää muista kaiken. Onko sellaisia olemassa? Niin, se olikin mielikuvitusmaailma.

On kivaa tuntea itsensä joskus hyväksytyksi sellaisena, mitä on.

Julma arki kera uuden koulun

Nyt se tulee. Hiukan myöhässä, tosin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jo viimeistään perjantaina, mutta tässä on ollut koko viikonlopun kaikkea säätöä, joten... No, juu.

Minä aloitin lukion.

Kallion lukion.

Olen hyvin hämmentynyt siitä, että tiistaina minua ei jännittänyt mennä kouluun. Menin vain. Kotoa lähtiessä kyllä vitsailin, että äidin pitäisi saattaa minutkin kouluun, kuten ensimmäisen luokkansa aloittaneen pikkusiskoni. Aloitinhan minäkin ensimmäisen luokan uudessa koulussa, hei!

Meillä on mukava ryhmänohjaaja. Ja mukava ryhmä. Ainakin tähän asti se on tuntunut mukavalta ryhmältä.

Pari ensimmäistä päivää meni kaikilla vähän hiljaisesti, torstaina minulle jo puhuttiin muutoinkin kuin tunnilla pakosta. Perjantaina olin ihan yllättynyt, kun kotimatkalla ratikassa äidinkielenryhmäläiseni alkoi itse jutella kanssani. Ne siis - oikeasti - puhuvat minulle!

Meidän koulun musiikinopettaja on aivan ihana tapaus. Hän tuli itse kysymään, auttaisiko minua uusien laulujen opettelussa niiden laulujen sanat, ku n en voi nuotteja lukea. Tietysti ne auttavat. Koulun jälkeen olin sitten saanut opettajaltani sähköpostilla muutaman musiikin 1. kurssin laulujen sanat. Pitäisi vielä vain kirjoittaa ne pisteille, kun en pistetulostinta omista.

Biologianopettajallani on selvästi vielä sisäistettävää siinä, kuinka minä opin ja kuinka olen tunnilla. Ei, en tarvitse tuntien käsikirjoitusta itselleni ennen tuntia, osaan seurata opetusta ihan itsekin. Ja juu, minulla on kirja, josta voin lukea asioita. Niin, pystyn myös osallistumaan ryhmätöihin muutenkin kuin kuunteluoppilaana. Eikä minun tarvitse tehdä tehtäviä suullisesti, osaan kirjoittaa ja kuunnella tietokoneeltani. Toisaalta koneellani on ollut jotain käytttäytymishäiriöitä, enkä ole saanut tuota varsin tarpeellista ohjelmaa toimimaan tunneilla. Ehkä vielä joskus. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Minuun on tosiaan suhtauduttu koulussa tosiaan melkein yllättävän avoimesti ja mukavasti. Ymmärrän kyllä, että minua on vaikeampi lähestyä, kun vieressäni töröttää avustaja-heppu. Mutta silti minulle saisi tulla enemmän juttelemaan, koska minä en ikinä tiedä, missä ne muut ovat. Se vaatii paljon omaa aktiivisuuttani, tiedän. En vain ole koskaan oikein käsittänyt, kuinka koulussa ystävystytään. Minä olen siellä opiskelemassa. ;)

Perjantaina meillä oli ykkösten tervetulojuhla. Nasutukset ovat Helsingissä taakse jäänyttä elämää, joten juhla sujui varsin rauhallisesti. Minulla ainakin oli silti hauskaa, vaikken päässytkään nolailemaan itseäni. Ihan typerä juttu, muuten...

Meidän piti ryhmänä suunnitella näytelmä aiheesta Kultakutri ja kolme karhua. Meillä Kultakutrista tuli chealeader-porukka ja karhut olivat jäääkiekkoilijoita. Koko 30 hengen ryhmä kun piti saada mukaan, loput esittivät huonekaluja ja oli meillä vielä pari kertojaakin. Minusta oli ihan mielettömän hienoa, että minut otettiin hommaan mukaan ihan tasapainoisena jäsenä. Toisaalta sain tunkea itse itseni mukaan, mutta silti se oli hienoa. Minusta on pienet jutut kivoja. Räsähtävän, voihkivan penkin esittäminen oli hauskaa.

Koko ensimmäinen viikko on siis tiivistettynä mennyt tosi hyvin. Koulumatkatkin on sujuneet, vaikka yhtenä päivänä ajoinkin ratikalla pysäkkini ohi. Onneksi sitäkin tilannetta oli harjoiteltu ja sain myös ystävällisiltä ihmisiltä apua. Bussipysäkillä on monesti tulleet ihmiset jo sanomaan, että Hyrylän bussi tuli tuonne kauemmaksi. Minut on siis opastettu bussiin, joka on jäänyt pari kertaa muiden bussien takia aika kauaksi. Muutenkin julkisissa on todella ihanan ystävällisiä kanssamatkustajia. Ihan pelkästään ystävällisten ihmisten takia kannattaa liikkua niillä. Outoa käytöstä suomalaisilta toisaalta, mutta minä pidän siitä.

Pientä panikointia

Koulu alkaa huomenna. Katsoin jo valmiiksi bussiaikataulut, että varmasti ehdin kouluun. Pitää lähteä yli tuntia ennen kuin koulu alkaa. Puoli tuntia myöhemmin lähtisi myös bussi, jolla luultavasti ehtii, mutta ensimmäisenä päivänä ei viitsi myöhästyä, joten nyt on otettava ihan varman päälle. Myöhemmin sitten voi lähteä vähän sellaisillakin busseilla, joilla ehtiminen ei ole niin varmaa...

Olen ihan fiiliksissä bussikortistani, jonka sain tänään. En ole koskaan aikaisemmin omistanut bussikorttia, joten tämä on nyt tosi hieno juttu. Luultavasti saan tänään myös HKL:n matkakortin, joten on ihan rusinapäivä taas tiedossa. Toisaalta kyllä jo melkein panikoin huomista, mutta en oikeasti edes kovin paljoa.

HKL:n matkakortin käyttö jännittää minua ihan hirvittävästi. En ole varma, osaanko käyttää sitä leimauslaitetta. Katselin kyllä HKL:n sivuilta ohjeita siihen, mutta silti se tuntuu edelleen vähän oudolta. En tosin taida osata käyttää edes tätä Tuusula-Helsinki-välin leimauslaitetta, mutta siinä nyt on helpompi kysyä kuljettajalta apua. Muutkin kyselivät, että miten päin se kortti pitää sinne tunkea. Siinä on siis laite, jolle ei vilauteta korttia, vaan se laitetaan sellaiseen koloon.

Nyt, kun olen ollut koko kesän mielettömän laiska, enkä ole kertaakaan käynyt aikidoharkoissa, ajattelin aloittaa aktiivisuuden tänään. Tänään olisi myös todella kivan vetäjän treenit, mutta sitten mieleeni muistuikin pieni este: äiti lupasi värjätä hiukseni tänään. Olisi niin ihanaa päästä unohtamaan tämä koulupanikointi tatamille edes puoleksitoista tunniksi, mutta ei se selvästi onnistu. Jos huomenna olisi olllut aamutreenit, olisin mennyt sinne. Mutta tiistaisin niitä ei ole. Enkä oikein tiedä, uskallanko ihan heti mennä mihin tahansa treeneihin, kun en ole pariin kuukauteen harjoitellut. Olen varmaan ihan tukossa siellä, että mikä tämä juttu on. Jotenkin tuo japanin kieli on jäänyt vähemmälle kesän aikana.

Jaksan edelleen vähän hämmästellä sitä, kuinka uskalsin puoli vuotta sitten ilmoittautua niin vain aikidoseuraan, josta en tuntenut ketään. Minä vain ilmoitin tulevani sinne sokkona treenaamaan näkevien joukkoon. Hieman asiaa helpotti silloin se, että seurassa oli toinenkin näkkäri, joten heillä oli jo käsitystä näkemättä harjoittelusta. Kuitenkaan minä en edes kysynyt äidiltäni suuremmin, että saanko lähteä. Ilmoitin vain hänelle: "Ylihuomenna alkaa Keravalla sellanen aikidon alkeiskurssi, johon mä olisin menossa." Seuraavalla viikolla pikkuveljenikin tuli mukaan ja siitä lähtien olemmekin treenanneet lähinnä yhdessä, mutta aloitin siis harjoittelun ihan ilman mitään veljen henkistä tukea.

Jos hyvin käy, aloitan koulunkäynnin ihan yhtä avoimin mielin ja jännittämättä sitä, kuinka minuun suhtaudutaan sokkona näkevien joukossa. Mutta vain silloin, jos hyvin käy. Tuskin ihan niin hyvin tulee käymään. Saa nähdä huomenna, mitä tästä hommasta oikeasti tulee, vai tuleeko mitään.

Helppoahan se oli - liikkumistaidontunti osa 5

No niin, nyt alkaa olla kaikki jo pulkassa.

Toissapäiväisen shokkihoidon jälkeen minut laitettiin jo ihan täysin itsenäisesti liikkeelle. Treffasimme lt-ohjuksenkin kanssa vasta koululla.

Bussia odotellessa minulla on aina sellainen pieni pelko, että mitä jos se bussi ei pysähdykään, vaikka seison kepin kanssa pysäkillä. Tähän mennessä on aina pysähtynyt, kun ei siltä pysäkiltä mene muita busseja ohi. Siis muualle kuin Helsinkiin. Meillä on vilkasta tämä julkinen liikenne Tuusulassa.

Eilen tuli ihan kunnolla kokeiltua, mitä jos ajaakin ohi. Eilinen päivä harjoiteltiinkin niitä ohiajamisia, mutta tarkoitus ei ollut vetää bussilla oikeasti ohi. Niin kuitenkin kävi, vaikka vielä kysyin kuskilta, että oltiinhan nyt oikealla pysäkillä. Tänään kuskia taisi häiritä, kun kyselin jo tosi ajoissa, että onko se Mäkelänrinne tässä kohta. Kaikki eivät vain voi aina muistaa oikeasti jättää minua oikealla kohdalla, niin piti vähän varmistella. Jäin kuitenkin siis oikealla pysäkillä pois. Mäkelänrinteessä minua hivenen häiritsee ne liikennevalot, joita ei meinaa millään kuulla. Vielä kun tänään oli vilkkaan liikenteen lisäksi vesisade, joka häiritsi kuuluvuutta.

Mäkelänkadulla bussikuskit ovat aika... Arvaamattomia. Ei riitä se, ettei millään kuule liikennevaloista, onko se punainen vai vihreä, kun bussit ajavat päin punaisia. Eilen ainakin ajoi, aika reilustikin vielä. Tänään ei sentään niitä kuskeja ollut, mutta ratikkapysäkillä oli sitten joku jotain hyvin vahvasti miestä(tai siis naista) vahvempaa naukkaillut naishenkilö riehumassa. Juu, kello oli jotain kahtakymmentä vaille kymmenen aamulla. Uskon oikeasti, että se täti oli vetänyt vähintään taikasieniä. Sen verran kova meno oli päällä.

Aamulla yksin liikkuminen oli sen verran jännittävää, että ratikan pysäytyskylttiä pitelevä käteni tärisi, ainakin silloin, jos sitä kättä ajatteli. Taikasienitädistä oli kuitenkin se hyöty, että hän hihkaisi "seiska!" niin kovaa, että minäkin tiesin varmasti ratikan numeron. Kuskilta se tuli vielä varmistettua, mutta taikasienien ansiosta minä päädyin varmasti oikeaan ratikkaan, vaikka olikin ihan mieletön liikenteen häly.

Ratikkamatkalla aloin jo vähitellen epäillä, ettei se täti olisikaan oikeasti vetänyt niitä sieniä, koska sen jutut olivat sellaisia. Tuli mieleen, jos sillä onkin joku suuren luokan ratikkanäytelmä menossa. Kunnon performanssitaidetta. Ihmeellinen monologi sillä ainakin oli käynnissä. Mutta kyllä se taisi siitä huolimatta olla käynyt jossain nurkantakana nuuhkimassa. Tai omien sanojensa mukaisesti vetämässä pieniä violetteja pillereitä.

Huolestuttavaa minusta oli, että taikasienitäti jäi samalla pysäkillä poiskin kuin minä. Oli ihan suojelusenkelinäni matkassa. Ainakaan se suojelusenkeli ei ottanut kontaktia minuun, mikä oli ihan mukavaa. Muille se huuteli ja haistatteli, mutta minä sain pysyä erossa sen huudoilta.

Selvisin siis hengissä ja ilman mitään sen suurempia sählinkejä koululle asti (ja kuten voitte päätellä, olen selvinnyt hengissä kotiinkin ;D ). Minä pääsin esittelemään koulun tilat äidilleni ja avustajalleni, joka on nyt muuten virallisesti avustajani, kun saatiin työsopparit tehtyä.

Kotiin päin ratikkamatka sujui jälleen ihan hyvin, nyt ei enää edes jännittänyt yhtään niin paljon. Onneksi on mukavia ratikkakuskeja, jotka vielä muistavatkin, missä minä jään pois.

Ensimmäinen kerta, kun bussipysäkillä oli joku muukin Hyrylään menevä. Onneksi hän ilmaisikin sen, niin minun ei tarvinnut pitää ihan hirveän kauaa kylttiäni ilmassa. Siinä oli nimittäin melkoisen pitkä odotusaika. Sain vielä kaiken kukkuraksi seuraa sille odotusajalle, joten vähän vaikuttaa siltä, että näitä pysäkkituttuja saattaa tulla vielä tulevaisuudessa enemmänkin.

Vaikka minä alkuviikosta olin ihan kauhuissani koko julkisesta liikenteestä, ei se tänään tuntunut edes yhtään ongelmalta. LT-ohjukseni vielä teki suuren paljastuksen Hyrylään päästyäni, että hän oli oikeasti tarkkaillut minua koko matkan. En vain tiennyt sitä. Loisto agentti. Toisaalta sokon tarkkaileminen ei taida olla niin kovin vaikeaa...

Shokkihoitoa parhaimmillaan - liikkumistaidontunti osa 4

Tästä se lähtee.

LT-ohjukseni laittoi minut tänään kulkemaan yksin koko matkan kotiovelta koululle. Hän vielä sentään ajoi autolla perässä varmistamassa, etten ihan jonnekin väärään paikkaan itseäni onnistu säätämään.

Eilinen tunne, etten muka pärjäisi julkisilla koulumatkaani, kuoli viimeistään tänään. Ei se bussikaan ole enää mikään pelottava juttu - sen kun kertoo kuljettajalle, missä jää pois. Ainakin tänään ne muistivat sen.

Mäkelänrinteessä löysin ihan itse ja iham melkein sähläämättä ratikkapysäkille. Tietä ylittäessä vain oli niin kova meteli, ettei liikennevaloja meinannut kuulla. Piti vain laittaa korva siihen äänimajakkatötsään, niin sitten kuului. Ja oikea ratikka löytyi. Ratikassa tuli vain seuraavaksi ongelmana se, että LT-ohjus oli ilmoittanut minulle väärän pysäkin nimen. Vaikka poikkikatu on Kaikukuja, pysäkki on Haapaniemi. Oli varmaan kuski ihmeissään, kun selitin sille jääväni pois Kaikukujalla. Ja kun kysyin pysäkin kohdalla, oliko tämä se, sain vastaukseksi: "Öö, se oli toi edellinen." Laskujeni mukaan olin kuitenkin oikealla pysäkillä, joten jäin joka tapauksessa pois, enkä mennyt kiertämään koko linjaa uudestaan. Pysäkillä tuli sitten ystävällinen mies kysymään, tarvitsenko apua, kun hänkin luuli minun sitten ajaneen pysäkinvälin ohi. Ei hätää, LT-ohjus tuli paikalle selvittämään tilanteen. Moka oli hänen, ei minun tai kuskin. Jäin siis pois aivan oikealla pysäkillä.

Kiersimme koulurakennukset vielä kerran ympäri. Minä ihan oikeasti tykkään niistä rakennuksista. Jossain vaiheessa mietin, että tämähän on ihan kuin taidekoulussa. Oho, sehän on taidekoulu! Ei ole enää vain joku random leirikeskus, josta yritetään proppaamalla tehdä edes vähän taidekoulumaista paikkaa, kuten rakkaassa larppisarjassa Opera School of Artsissa, vaan se on ihan oikeasti ilmaisutaidon lukio.

Kun kiipesimme ylimpään kerrokseen katsomaan ruokalaa, ruokalan tädit tarjosivat meille jäätelöt. Oli muuten hyvää. Olen jo koko viikon naureskellut, että ahkerana oppilaana aloitan tämän koulunkäynnin jo viikkoa aikaisemmin. Kannatti aloittaa, siitä sai jäätelön!

Kotiinpäin tullessa ratikkapysäkillä kun pidin kylttiä 7b, muut pysäkillä olevat kertoivat seuraavan ratikan olevan se, joten saatoin laittaa kylttini pois. Sitä onkin raskasta pitää pitkään esillä. Bussipysäkillä taas tuli pieniä kommelluksia, sillä kyltissäni luki toisella puolella "Amer" ja toisella puolella "Hyrylä". Kaikki Hyrylään menevät bussit eivät nimittäin pysähdy Amerilla. Huomasimme kuitenkin, että Amer-kyltti ei käy, sillä muutaman pysäkin päässä on Amerin pääkonttori. Se ei suinkaan ole pysäkin virallinen nimi, mutta luultavasti ihmiset sanovat usein menevänsä Amerille, joka ei siis tarkoita Tuusulassa olevaa bussipysäkkiä tai edes sitä aluetta. Täytyy siis vain heilutella Hyrylää ja varmistaa, meneeekö se Amerille.

Selvisin siis hengissä Helsinkiin ja vielä täysin hengissä kotiin asti, vaikka eilen vastaava tuntui lähes mahdottomalta. Minusta tulee vielä joskus hyvä julkisilla suhaaja.

Näinkö se menikin? - liikkumistaidontunti osa 3

Kuukausi ilman ratikoita, kuukausi ilman kaupungissa liikkumista. Kuukausi ilman mitään sellaista, jota tulen tekemään lähes päivittäin muutaman seuraavan vuoden aikana, lukuunottamatta kesää.

Eilen oli siis ensimmäinen liikkumistaidontunti kesäkuun jälkeen. Suoraan ratikkaan, ja joku ei muistanut, mistä maksukaukalo löytyi. Muutenkin oli ratikan sisätilat ihan hukassa ja jännitti sairaasti. Olin siis täysin eksyksissä ja tunsin itseni jälleen maalaiseksi. Etenkin, kun oltiin aamusta liikkeellä niin, että siellä oli paljon liikennettä. Hyvä, kun tänään meinasi kuulla ratikoiden paikalle tulemisen.

Koulun sisätilat sentään vielä muistin, mutta portaiden kävely oli rankkaa, kun ei ole kuukauteen tehnyt juuri mitään sellaista. Toisaalta voisi kuvitella, että 190 kilometrin polkupyöräily viikonlopun aikana olisi kasvattanut etureisiä... No, silti tuntui aika paljon, kun ramppasi sitä viittä kerrosta ylös alas.

Eilen paluumatkalla oli vanha ratikka, kun mennessä oli uusi. Vanhassakin ratikassa oli sitten se maksukaukalo hieman hukassa, vaikka se löytyikin jo paremmin. Minä myös muistin paremmin vanhan mallisessa raitiovaunussa, missä siellä oli penkkejä.

Tänään tutustuimme tarkemmin Pengerkadun koulurakennukseen, jossa on myös Torkkelin, eli kuvataidelukion, tiloja. Osaan sen rakennuksen paremmin kuin lt-ohjukseni ja kerroin jo sille, mistä löytyi mitäkin. Samoin on tosin käynyt myös ihan sen koulun päärakennuksen kanssa.

Tänään menimme ensimmäisen kerran bussilla Helsinkiin. Tänään tuli myös ensimmäisen kerran tunne, etten ehkä pärjääkään koulumatkaani julkisilla. Murskasin sen tunteeni nopeasti, sillä ratikalla kulkeminen ei ole minulle mikään ongelma, eikä siis bussimatkastakaan saa tulla sellaista. Ehkä omituiseen tuntemukseeni vaikutti myös se, että olen jättänyt viime päivinä nukkumisen enemmän muille.

Koululta takaisin päin tullessa oli sama raitsikkakuski kuin eilen ja hän jo sanoi, että muistinkin tälläkertaa sen maksukaukalon paikan. "Olet nopea oppimaan." Jep, kyllähän sitä, kun tuollaisia pikku juttuja itselleen välillä mieleen muistuttelee.

Pengerkadun tiloissa on ylimmässä kerroksessa Studioteatteri. Lavalla oli ovi käytävään ja minun piti katsoa, mitä sen oven takana on. Yritin ensin kauheasti avata sitä väärään suuntaan, vihdoin kun sain oven auki ihan oikeaan suuntaan, astuin siitä suoraan ulos. Noh, en tietenkään tässä vaiheessa käyttänyt keppiä ja siis melkein putosin metrin, mutta lt-ohjukseni ehti napata kiinni. En ihan tajunnut, että koska lava on lattiatason yläpuolella, on se myös käytävän yläpuolella. Uskon, että tulen vielä useasti putoilemaan siitä ovesta, jos minun tarvitsee sitä käyttää. Kepin käyttöhän on ihan turhaa... Hih. Ei minusta tuollainen pieni pudotus ole edes kovin paha. Ihan normaaliahan se on, että minä putoilen ovista (en ole ikinä edes lavalta pudonnut) ja törmäilen hyllyjjen reunoihin, oviin ja ihan seiniinkin, kun on vähän liikaa vauhtia päällä. Minä olen niin tottunut siihen, että lähinnä naureskelen vain. Lt-ohjus ei ole kanssani samaa mieltä siitä, että se olisi mitenkään hauskaa.

Bussilla kulkemisessa minulla on siis tässä vaiheessa ongelmana se, mistä tiedän, milloin jäädä pois. Se on kyllä helppo kohta, sillä se on ensimmäinen pysäkki ratikkakiskojen ylittämisen jälkeen. Ja jos sanon kuljettajalle jääväni Mäkelänrinteessä pois, hän luultavasti osaa jättää minut siinä pois. Bussipysäkiltä löydän ratikkapysäkille, kunhan kuulen Mäkelänkadun metelissä ne liikennevalot. Ratikassa pitäisi muistaa, missä on maksukaukalo tai myöhemmin leimauslaite ja penkit. Ei yhtään helpota asiaa se, että liikenteessä on niitä uusia ja vanhoja ratikoita, jotka ovat ihan erinäköisiä keskenään. Onneksi ne tunnistaa siitä, että toisissa on portaat ja toisissa ei. Ratikalla kulkiessa pitäisi tarkasti laskea tärinöitä (=kiskojen ylittämisiä) ja pysäkkejä. Tänään en ainakaan meinannut huomata niitä tärinöitä yhtään, kun olin välillä niin omissa ajatuksissani. Ehkä kannattaisi nukkua joskus.

Taikaa täynnä

Kouvola, Taikapäivät, 2-3.8.08. Siellä minäkin olin. Upea kokemus - Kouvolan täydeltä huipputaikureita.

Lauantaiaamuna kahdeksalta astuttiin junaan kohti Kouvolaa, minä ja oppaani, jonka olin napannut mukaani NKL:n Nuorisotoimen leireiltä. Kouvolassa ensimmäinen haaste oli löytää Kouvolatalo, mutta se nyt loppujen lopuksi löytyi suhteellisen helposti.

Lauantaina saimme nauttia junioritaikureiden SM-kisoista ja minä, vähän reilut 5 kuukautta taikatemppuja harrastaneena, mietin hiljaa mielessäni, etten uskalla tosiaankaan tulla kahden vuoden päästä vastaaviin kisoihin, mikä on ollut hieman suunnitelmissa. Upeita esityksiä oli, enkä ainakaan tällä hetkellä pärjäisi niille mitenkään. Kaksi vuotta on kuitenkin onneksi pitkä aika.

Päivän ensimmäinen, samalla lauantain ainoa, luento oli espanjalaiselta taikurikolmikolta Fat Brotherseilta. Huonon kielitaitoni ansiosta en saanut luennosta niin paljoa irti, mitä olisin voinut ja ehkä halunnutkin, mutta hieno se oli. Hieno oli myös luentoa seurannut Close-up-show, jossa esiintyi Brothersien lisäksi Lennard Green, David Williamson ja Bob Sheets, kaikki maailman huippunimiä.

En ollut ehtinyt olla paikalla kuin ehkä tunnin, kun luokseni jo tuli sairaalaclowni, joka kysyi minulta apua ongelmassa nimeltä "näkövammaiset lapset sairaalassa - kuinka heitä viihdyttää". Lupauduin auttamaan häntä tässä ongelmassa - luonnollisesti. Viikonlopun ensimmäinen (jäi muuten ainoaksi...) käyntikortti siis kerätty.

Iltapäivällä oli sitten Taikapäivien julkinen osuus Kouvolan kävelykatu Manskilla. Siellä esillä oli läjäpäin viihdyttäviä viihdeohjelmakilpailun osallistujia. Niistäkin sai ihmeen paljon irti näkemättä, mutta näkevän kuvailua se vaati. Oma suosikkini oli Noora Karma, joka saavuttikin viihdeohjelmakilpailussa kolmannen sijan ja SM-hopeaa.

Viihdeohjelmakilpailun kahden osion välissä esiintyi Jokeri-Pokeri-Poks-mies Simo Aalto. Hauskaa se oli, mutta itselleni tästä maailmanmestaritaikurista jäi mieleen jotain aivan muuta - siitä myöhemmin. Yritän edes olla looginen tällä kertaa.

Taikapäivien Taikayö-osuudessa saimme nähdä ja kokea viihde-kilpailun finalistien lisäksi ulkomaanvieraita. Taikureiden lisäksi saimme nauttia myös ruotsalaisesta koomikosta, jonka nimestä en muista mitään muuta kuin sen, että etunimi oli Jan. Ei hävetä tai mitään...

Lauantai-illan huipentumana oli Jari Tapanaisen Kuoleman rovio -esitys, jossa kahlekuningas lukittiin kahleilla kunnolla kiinni ja tuikattiin tuleen. Itselleni tässä oli hienoin kohta se, kun ainakin kuvittelin nähneeni silmäkulmastani vähän liekkiä. En ikinä voi olla varma. Mutta ei voi muuta todeta kuin sen, että hulluja nuo taikurit.

Koko loppu ilta - aivan, yö - vietettiinkin sitten hotellin aulassa kaikkien näiden huipputaikureiden seurassa. Oma mainosmieheni Martti ¨Sirén (;) ) piti huolta siitä, ettei sohvalla vieressäni ollut ikinä kauaa tyhjä paikka. "Voisitko sä esittää yhden taikatempun? En tarkoita että näille, joiden seurassa nyt olet, eikä edes minulle. Tuolla on Ronja ja Ronja on sokea. Sulla on noin 30 sekuntia aikaa keksiä, mitä esität sokolle. Sen verran, kun nyt kierrät tästä sohvan toiselle puolelle." Kiitettävän moni otti haasteen vastaan, vaikka tuntui olevan vaikea paikka yhtäkkiä keksiä, millaisen tempun saisi myytyä sokolle ilman, että epäilen kaikkien huijaavan minua. Vieressäni oli aivan selvästi piinapenkki.

Ensimmäinen henkilökohtainen oikeasti huippuhetkeni oli (tietysti sen jälkeen, kun olin esittänyt ensimmäisen kerran korttitempun taikurille), kun Jokeri-pokeri-poks-Simo istui viereeni (todistusaineistoa - valokuva). Mies, joka on maailmanmestari ja jota olen pienenä tuijotellut Pikkukakkosessa paljonkin. Noh, ei riittänyt, että Simo esitti minulle taikatemppuja, hän myös laittoi minut näyttämään itselleen sellaisen. Hienointa on, että tempun jälkeen sain kuulla hämmentäneeni tätä pitkän linjan ammattitaikuria korttitempulla. Simo sanoi tulevansa pian takaisin, että hän vain hakee yläkerrasta lisää välineitä, jotta voi esittää vielä vähän enemmän temppuja.

Tässä välissä Sirén oli ehtinyt jo puhua viereeni seuraavan uhrin, Suomen taikurit ry:n puheenjohtaja Kim Wistin. Itselläni kun ei enää silloin yöllä ollut mitään ajantajua, sain kuulla Wistin viihtyneen vieressäni 45 minuuttia. Minä näytin hänelle korttitempun, hän opetti minulle kaikkia hienoja juttuja, kun ei oikein keksinyt mitään temppua, joka toimisi kunnolla sokolle.

Kimin opetussession aikana Simo oli palannut välineiden hakureissulta ja istui viereisellä sohvalla odottamassa, että paikka vieressäni vapautui. Hän vain selitti vaimolleen, ettei vielä voida mennä nukkumaan, sillä ensin pitää näyttää pari temppua. Niinpä hän näyttikin ja sai minut ihan hämmentymään tempuilla, jotka luultavasti olivat suhteellisen yksinkertaisia.

Sain herätettyä ihmisten huomion ja mielenkiinnon pelkästään sillä, että istuin sohvalla valkoinen keppi vieressäni ja pläräsin kortteja. Minulta kysyttiin, onko tuntoaistini niin hyvä, että erotan korteista niiden arvon. Ei, ei se ihan niin hyvä ole, että normaaleista pahvi-muovikorteista saisi arvon selville, mutta onneksi pistekirjoituspakka on keksitty. Minusta on vain ihana huijata näkeviä otuksia ja olla lunttimatta korttien arvoja käyttämällä sitä normaalia pakkaa, josta en erota aina, onko se kuvapuoli ylös- vai alaspäin.

Illan - yön - lopuksi sain seuraani vielä maailman suosituimman taikurin, David (ei Copperfield) Williamsonin (kuten kuvasta näkyy). Hän ei näyttänyt minulle mitään temppua, mutta hämmästeli pistekirjoituskorttejani. En myöskään joutunut (tai saanut, riippuu vähän) näyttää hänelle mitään temppua. Ehkä myöhäinen - aikainen - ajankohtakin vaikutti tähän. David kysyi, kuinka monta vuotta olen ollut kiinnostunut taikatempuista sillä lailla enemmän. "Öö, viisi kuukautta." Miksi se oli kaikista niin hämmentävää?

Yön aikana sain siis esittää monta kertaa ammattitaikureille korttitemppuja. Näytin yhteensä vain kolme erilaista temppua, joista kahden useampaan kertaan. Suurimpaan osaan osaamistani tempuista olisi tarvinnut pöytää tai isompaa määrää katsojia.

Sunnuntai meni suurelta osalta vireystilan ollessa hyvin alhainen. Tämä tosin auttoi minua seuraamaan Lennart Greenin luentoa, sillä olen ennenkin huomannut ymmärtäväni ja puhuvani parhaiten englantia silloin, kun en juurikaan ole nukkunut. Muilla luennoilla nukkumattomuuteni oli enemmän ongelma, sillä aina välillä vajosin lähes koomaan ja havahduttuani uudestaan kunnolla hereille, oltiin joskus siirrytty jo aivan eri temppuun. Keskittymiskykyni ei siis ollut ihan parhaimmillaan. Onneksi kuitenkin olin jo päivän mittaan ehtinyt piristyä sen verran, että pysyin hereillä koko Gaalashow'n ajan illalla. Jotenkin nyt ei tule Show'sta sen enempää sanottavaa, vaikka sekin oli mielettömän mahtava ja upea juttu.

Taikapäivillä tuli ostettua taikuritarvikkeita. Omistan nyt noin 25 metriä taikurinarua, pari silkkihuivia, palloja ja pari korttipakkaa lisää. Näillä pärjää taas jonkin aikaa - toivottavasti. Mukaan tuolta viikonlopulta sain tietysti myyös ulkomaanelävien (-Williamson + Sirén) nimikirjoitukset korttipakkaani, muutaman uuden tempun ja kirjan verran taikuusjuttuja. Pitäisi vielä vain saada skanneri toimimaan, jotta pääsisin käsiksi siihen kirjaan.

Edith: Kuvat Martti Siren

Synttärisähläyksiä

Olisi ollut liian hyvä tuuri, että olisimme oikeasti päässeet kommelluksitta.

Kakkua tehdessä ongelmaksi tuli se, missä meidän kakkuvuoat on. Pienessä asunnossa tämän tavaramäärän säilöminen on lievästi sanottuna ihme, joten yhden vuo'an etsiminen oli myös aika haastava juttu. Vuoka kuitenkin löytyi ja saimme kakkupohjan tehtyä jopa ihan onnistuneesti. Laitoimme kakun uuniin ja kun otimme sen sieltä pois... Niin, joku nimeltämainitsematon allekirjoittanut oli unohtanut voidella vuo'an. Ei kun uusiksi - tunti aikaa ennen kuin pitäisi olla rautatieasemalla.

Ehdimme vääntää onnistuneen kakkutaikinan, voidella toisen vuo'an (joka oli edellistä pienempi ja siis myös parempi meidän pieneen kakkuumme) ja paistamaan kakkupohjan. Ehdin tietysti siinä sivussa myös polttamaan mukavan näköisen jäljen käsivarteeni - ainut niistä kaikista palamisista, joka oikeasti näkyy johonkin. Kakulle emme oikein mitään muuta enää ehtineet tehdä, kun oli vieraiden hakureissu tiedossa.

Kun pääsimme takaisin kotiin, suljimme vieraamme ystävällisesti yhteen huoneeseen, jotta ehdimme tehdä kakun loppuun. Siitä tuli loppujen lopuksi erittäin hyvän makuinen. Niin, ja minulla on kaapissa yksi onnistunut kakkupohja - kiinni metallivuo'assa.