lauantaina, helmikuuta 28, 2009

Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.

Talviliikunnan iloa

Maanantaina Sporttis-kerhossa (noin ala-asteikäisten lasten liikuntakerho, jossa pyörin apuohjuksena) kävimme lumikenkäilemässä. Lumikenkäily on varsin mukava laji, sillä niistä lumikengistä kuuluu mukavasti ääni, joten muiden perässä on helppo tulla jo silläkin tavalla.

Aluksi juoksentelimme kentällä. Lumikengillä juokseminen on oikeasti tosi hauskaa. Lähdimme kuitenkin talsimaan Marjaniemen metsiin (eh, joo, on siellä vähän metsää). Halusin kokeilla, millaista on lumikenkäillä sauvojen kanssa. Sauvat olivatkin minusta aivan turhat, mutta meidän sauvavahtimme oli jo laittanut sauvapussin pois, joten jouduin kuljettamaan niitä mukanani. Kaverin kanssa keksimme, että sauvat onkin oiva opastusväline; laitoimme sauvat poikittain väliimme, kapeammissa paikoissa hän kulki edellä, minä sauvan päässä takana.

Lumikenkäilyurheilun jälkeen kerhossa ollut pikkusiskoni nukahti aivan rättiväsyneenä sänkyyn vaatteet päälle. On se ulkoilu rankkaa puuhaa.

Torstaina olikin sitten koulun järjestämä rusettiluistelu. Luisteleminen on hauskaa. Sekin on sitäpaitsi sokkoystävällinen laji, sillä luistimista kuuluu ääni. Luistelin paljon itsekseni, mutta leikeissä olin aina jos kenenkin opastuksessa.

Monet opettajista olivat innoissaan siitä, että minäkin olin tullut mukaan (miksen olisi?). Välillä tuntuu, että näin sokkona on vielä astetta tärkeämpää osallistua koulun järjestämiin ylimääräisiin juttuihin, jotta ihmiset oikeasti tajuaisivat, että minäkin voin osallistua mihin vaan. Joskus ehkä tarvitsen toisten apua, kuten rusettiluistelussa hipassa ja "kuka pelkää opettajaa" -leikissä.

Rusettiluistelussa oli sekin mukava puoli, että tunsin siellä oikeasti kuuluvani porukkaan. Minua ei syrjitty leikeissä ja niissä leikeissä, joissa opastajaa tarvitsin, kuka tahansa saattoi napata minut mukaansa. Vaikka tietysti ylivoimaisesti parasta oli, kun pääsin luistelemaan filosofianopettajamme Ukrin ja opo Rikun kanssa. Oli se silti upeaa huomata oikeasti olevansa hyväksytty ja tervetullut siihen joukkoon.

Talviurheilu on kivaa. Vielä kun pääsisi laskettelemaan... Luistelemaan pääsen uudestaan seuraavalla Sporttis-kerralla.

lauantaina, helmikuuta 21, 2009

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.

perjantaina, helmikuuta 13, 2009

Perjantai 13 - huonon onnen päivä

Uh.

Unohdin aamulla lompakon kotiin. Ei se nyt hirveän paha juttu ollut. Unohdin myös laskimen kotiin, vaikka oli matikkaa koulussa. Selvisin silti hengissä siitä matikantunnista...

Kuvaamataidon tunnilla katsoimme 75 minuuttia toistemme töitä. Voin julkisesti myöntää, että se oli t-y-l-s-ä-ä. Tajusin siinä sentään aivan loogisen asian: vesiväreistä tulee vaaleampia, jos käyttää enemmän vettä (tai vähemmän väriä). Työni oli siis ehkä hieman kirkkaampi ja voimakkaaamman värinen, mitä omissa mielikuvissani... Eikä se varmaan muutenkaan näytä siltä, mitä minä halusin. "Tässä tämä sijoittelu on aika lailla kultaisen leikkauksen mukainen, mikä varmaan Ronjan tapauksessa ei ollut se alkuperäinen tarkoitus, vaan sattuma." "Joo, en mitannut, että kultainen leikkaus on siinä kohtaa..." Opettaja ei tainnut tajuta, että omena oli kuitenkin juuri siinä kohtaa paperia, mihin minä sen halusin laittaa.

Jätin vanhojen tanssit väliin ja lähdin kaverin kanssa Kampin kautta kotiin. Bussissa käytin aikani hyväksi ja piirtelin vihdoin ja viimein jotain lyijykynäpiirrustusta, joka meni melko pieleen, eikä siitä varmaan edes tajua kunnolla, mitä sen on tarkoitus esittää. Piirtämiseni jälkeenkin olin vielä aika lailla ajatuksissani...

Bussikuski unohti minut. Hän ei muistanut sanoa, milloin olemme pysäkilläni. Ajatuksissani ollessa en tiennyt yhtään, missä me menimme. Jossain vaiheessa aloin katsella jo kelloa, että tässä on mennyt kyllä ihmeen kauan... Ja mietin, ettei siinä pitäisi sellaista alamäkeä olla...

Uskaltauduin viimein kysymään kuljettajalta, missä me olemme. Sekin vaati ihan tajuttomasti taas valmistautumista, vaikka tiesinkin meidän jo ajaneen ohi. Silti en vain uskaltanut mennä kysymään, missä me menemme. Lopulta päätin, että nyt on jo ihan pakko, etten päädy jonnekin Mäntsälään tai Riihimäelle.

"Oho, mä en muistanut sua! Me ollaan Järvenpäässä..."

Jep jep. Jäin pois Järvenpään linja-autoasemalla ja istuskelin siellä odottelemassa seuraavaa bussia, joka voisi viedä minua hiukan takaisin päin. Minulle kerrottiin, että ensimmäiseen bussiin on 25 minuuttia, jos se ei suostu ottamaan minua kyytiin (oli eri firman bussi), joudun odottamaan tunnin. Silloin olisi ollut siitä lompakosta hyötyä; olisin voinut ottaa taksin.

Laittelin kuitenkin siinä samalla viestiä isälleni, sillä pikkubussikuskina hän olisi saattanut olla lähistöllä. Niinhän hän olikin, mutta ajanut jo ohi ja menossa eri suuntaan. Hän sitten soitti veljelleni, joka tuli hakemaan minut Järvenpäästä. Ei tarvinnut istua tuntia linja-autoasemalla, puoli tuntia riitti.

Että sellainen päivä tänään. Olihan tämä hiihtoloma ihan mukava aloittaa tällaisella pienelä seikkailulla. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun bussikuski unohti minut.

perjantaina, helmikuuta 06, 2009

Rohkeus, kuvaaamataito

Riikka kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen tuolla kommenteissa. Tähän täytyy paneutua enemmänkin.

"Jos sun pitäisi asettaa langan värin kysyminen pikkusiskon kaverilta ja vaikka näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen asteikolle, niin kumpi vaatii enemmän rohkeutta?"

Niin. Langan värin kysyminen ei kuulosta isolta asialta, se kestääkin ehkä 10 sekuntia, kun taas näyttämöilmaisun kurssilla pitää tehdä paljon pelottavia asioita, aina uudestaan ja uudestaan, kolmesti viikossa ja se kestää 6 viikkoa. Silti sanon, että langan värin kysyminen pikkusiskojen kaverilta on pelottavampaa.

Kyllä, kuulostaa typerältä, myös minusta. Miten joku langan värin kysyminen voi olla niin pelottavaa? Okei, kaikki siskojeni kaverit eivät välttämättä tiedä, etten näe, mutta onko silläkään niin väliä? On, kyllä, juuri sillä. En halua kysyä alle 10-vuotiaalta, joka on autuaan tietämätön näkemättömyydestäni, minkä värinen joku lankakerä on. En myöskään haluaisi kysyä sitä tuntemattomalta aikuiselta, joka näkövammaismerkistä, kepistä tai pelkästään silmistäni tietäisi, että olen sokea. Ei sellaista kysytä tuntemattomilta. En ainakaan minä... Ainakaan vielä.

Näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen on ehkä siksikin helpompaa, että olen ennenkin näyttämöilmaissut itseäni (jep, olen ennenkin kysynyt lankakerän väriä...) myös porukassa, jota en tunne. Toisaalta tänään taas oli toisella kurssilla varsin pelottava ja hankala kohtaus, kun esitimme Antti Tuiskun kiljuvaa fanilaumaa. Sellaiset ovat vaikeita, kun ei oikeasti kunnolla kuule kuin sen kiljumisen ja älämölön eikä sitä, missä kukakin on ja missä se meidän idolimme on. Tungin vain muiden mukana ja yritin näyttää siltä, että nautin tilanteesta. Juu. Siis näyttämöilmaisussa tulee vastaan usein pelottavia harjoituksia, jotka vaativat rohkeutta. Silti sellaisen kohtaaminen on helpompaa kuin pienen hetken, joka ehkä vaatii vähemmän rohkeutta.

Tämä tuntuu minusta omituiselta ja typerältä, että jonkun värin kysyminen voi olla niin hankalaa. Kyllä, voin kysyä perheenjäseniltäni tai koulukavereilta asioiden väriä, mutten ovikelloa soittavalta naapurilta, josta en tiedä, tietääkö hän, etten näe tai kuinka hän suhtautuu siihen, vaikka tietäisikin. Jos ovikelloa soittava naapuri olisi aikuinen, siltä asian kysyminen olisi paljon helpompaaa. Tiedetäänhän se, etttä aikuiset (yleensä) osaavat suhtautua ehkä yllättäviinkin tilanteisiin melkein järkevästi, kun taas niistä lapsista ei ikinä tiedä... Okei, minulla on kokemusta näkevästä aikuisesta, joka oikeasti suorastaan juoksi karkuun, kun yritimme kaverini kanssa kysyä, mistä pääsemme Kamppiin. Toisaalta minulla on myös kokemusta näkevistä lapsista, jotka käyttävät yllättävän julmasti hyväksi sitä, kun toinen ei näe ja naureskelevat ja haukkuvat sitä keskenään seläntakana.

Voisin siis sanoa, että ala-asteen kokemukset estävät minua kysymästä apua sen ikäisiltä lapsilta. Olen tavannut monia fiksuja ala-asteelaisia, jotka auttavat mielellään, eivätkä naureskele myöhemmin, kuinka se sokko nyt ei tiennytkään, minkä värinen lanka sillä oli. Mutta olen tavannut monia ala-asteikäisiä, jotka yrittävät ohitella jonossa sillä perusteella, ettei tuo toinen näe, tai nauravat, kun kolhaiseee olkapäällään tolppaa, tai muuten vain huutelevat typeriä. Enemmän niitä fiksuja kuitenkin on, luulisin, mutta silti asia on hankala.

Toisaalta minusta tuntuu nyt, että seuraavalla kerralla saattaisin jo uskaltaa kysyä myös pikkusiskojeni kavereilta lankojeni väriä, jos sellainen tarve tulee. Ei se voi niin pelottavaa ja kamalaa olla. Ainakaan tällaisen perustelun ja pohtimisen jälkeen.

***

Olen parin viikon ajan käyttänyt kipua lieventäviä silmätippoja kerran päivässä. Täytyy sanoa, että silmä kyllä muistuttaa itsestään varsin kivuliaasti, jos meinaan unohtaa tipan oton. Se alkaa nimittäin kipeillä aina noin 24 tunnin jälkeen edellisen tipan otosta. Nyt siitä on jo pari tuntia, kun se kipuili paljonkin, enkä ole vielä sitä tippaa ottanut... Ehkä pitäisi jo. En tiedä, miksen ottanut sitä heti, kun silmä itse asiasta muistutti. Tämä on kyllä oikeasti kätevää. Olin ainakin neljä ja puoli vuotta käyttämättä silmätippoja ollenkaan, joten ei varmaan olisi kovin ihmeellistä, jos joku päivä unohtaisin asian. Vaikea sitä on kuitenkaan unohtaa, kun toinen silmä kipeytyy silloin ihan pirusti. Nyt on tipat otettu.

***

Pitkästä aikaa minulla on kuvaamataidon opettaja, joka oikeasti pohtii minulle vaihtoehtoisia tehtäviä. Aloitimme koko kurssin kaikki tehtävällä, jossa jokainen muokkasi savea silmät kiinni. "Nyt te huomaatte, kuinka käsilläkin voi oikeasti nähdä." Minä vain virnuilin itsekseni. Tänäänkin sain vaivata savea, kun toiset piirsivät lyhyessä ajassa ihmisiä eri asennoissa, mahdollisimman nopeasti piti siis asento ja liike jäljentää paperille. Minä vääntelin typerää puu-ukkoa, jonka raajat eivät edes väänny kunnolla, ja muotoilin ihmisiä savesta. Piirtäminen olisi ollut miellekkäämpää, koska savesta tekeminen oli niin pirun hidasta, kun piti ensin saada ne raajat siitä möykystä ulos ja sitten vasta laittaa ne oikeisiin asentoihin. Kyllä, olisin saanut pyytäessäni myös piirtää niitä asentoja, mutta kyllähän se tunti meni myös saviukkoja veivaillessa. Kyllästyin kyllä sen puu-ukon vääntelyyn nopeasti, kun ei sen raajat oikeasti liikkuneet juuri mihinkään. Niin ja luulen, että kyllästyn tämän kurssin aikana savitöihin. En tosin välttämättä. Minulle on kuulemma vielä ainakin yksi savityö mietyttynä myöhemmälle kurssille, mutta jos se vihdoin olisi sellainen, jota saa tehdä rauhassa yksityiskohtia myöten eikä tuollaisia pikaisia juttuja, joissa ideana ei oikeastaan ole se, kuinka hyvin savimöykky kuvastaa jotain tiettyä asiaa. Tämän päivän tehtävässä oli kyllä siis ideana saada sen möykyn kuvastamaan eri asentoja, muttei sen tarvinnut olla tarkka ihminen.

Minun on pitänyt jo pari päivää piirtää niillä hienoilla uusilla piirrustuslyijykynilläni jotain, mutten ole vielä ehtinyt. Harmittaa oikein.

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

Rauhallinen päivä käsitöiden parissa

Jestas että tänään oli pakkasta. pirtsakka lähes 20 asteen pakkanen sai minutkin jopa laittamaan lapaset käsiin. Hiukan sormet jäätyivät, vaikkemme edes kävelleet kuin jonkun 100 metriä.

Ostin rasiallisen piirrustuslyijykyniä, H-9B. Myyjät tuntuvat aina ihmettelevän, kun ostelen piirrustustavaroita. Mutta nuo lyijykynät oli pakko saada. Etsin niitä jo viime kesänä, mutten löytänyt. Ehkä se johtui enemmän siitä, ettei kukaan jaksanut etsiä niitä minulle, sillä heitä ei oikeasti kiinnostanut minun lyijykynäni. Joten kun pääsin tänään kirjakauppaan ja jopa muistin olevani niitä vaille, piti ne ostaaa.

Oikeasti olin ostamassa puikkoja ja lankaa. Mukaani tarttui kaksi kerää Seitsemää veljestä, liila ja neon vihreä. Vähän raju yhdistelmä, ehkä.

En ollut tajunnut kysyä Keravalla äidiltä erotessani, kumpi on kumman värinen. Kotiin päästyäni minulla oli siis kaksi lankakerää, joista en tiennyt, kumpi on kumpi. Äiti ehdotti, että olisin kysynyt siskojeni kavereilta, jos he olisivat sattuneet soittamaan ovikelloa. Todella hieno idea... Juu, en. En takuulla menisi kysymään keneltäkään pikkusiskojeni kaverilta, minkä värisiä lankani ovat. Piti siis keksiä parempi keino, kun tiesin olevani monta tuntia itsekseni.

Otin toisesta kerästä kännykällä kuvan ja näytin sitä messengerissä kaverilleni. Ongelma ratkaistu paljon nopeammin, yksinkertaisemmin ja ilman turhia häpeän tunteita. Eikä kukaan edes ole koko päivänä soittanut ovikelloa.

Nyt olen neulonut niin paljon, että sormiin särkee. Olisin villasukkani varressa varmasti jo paljon pidemmällä, ehkä kantapäässäkin asti, ellen olisi niin suuruudenhullu ja tekisi mitä erikoisempia kokeiluja käsitöideni kanssa. Yleensä ne ovat onnistuneet edes jotenkin, mutta tänään... Ei oikein toiminut ja purin moneen kertaan. Ensin totesin, ettei homma ollut yhtään minun tyyliseni ja olin tehnyt virheitä, enkä jaksanut käyttää niin paljoa ajatustyötä siihen, sillä sen sai tehtyä paljon helpommin. Jouduin siis purkamaan aika paljon siinä kohtaa. Seuraavaksi aloitin yksinkertaisemmin, mutta tässäkin tuli ongelmia vastaan. Yritin epätoivoisesti tehdä kuviota, kunnes äiti tuli tipauttamaan minut takaisin maanpinnalle ja sanoi, ettei kannata varteen taiteilla mitään ihmeellistä. Okei, ei sitten. Taas purkamaan. Olisin tosin purkanut sen tekemäni kuvion muutenkin, koska siellä oli virheitä. Yllättävän vaikeaa neuloa kuvioita, kun langat tuntuvat samalta.

Nyt olen ihan kivassa vaiheessa, mutta voisin olla pidemmälläkin. Olen kuitenkin neulonut tänään... Hmm, varmaan kahdeksan tuntia. En ehkä ihan, mutta aika läheltä liippaa. Olin päivällä jopa yli yhdeksän tuntia pois koneen äärestä, mikä on pisin aika sitten joululoman.

Alunperin tässä oli vielä pitkälti pohdintaa siitä, miten minun on oikeasti saatava edes jossain vaiheessa toteutettua lähes kaikki päässäni muhivat visiot, koska muuten kuvat niistä jäävät pyörimään päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi (mutta blogger sähläsi ja koko merkintä katosi bittitaivaisiin ja minun piti aloittaa alusta!). Olen nyt viiden vuoden ajan katsellut sieluni silmin kuvaa hamahelmityöstä, jota suunnittelin sokeutumiseni aikoihin. Alkaa ottaa jo päähän sama yksinkertainen kuvio... Ei ainakaan voi sanoa, etten suunnittelisi käsitöitäni ja askartelujani riittävän pitkään ennen toteuttamista. Tosin, hyvin harvoin oikeasti ne, joita olen päässäni pyöritellyt vuosien ajan, tulee edes toteutettua. Liian suuruudenhulluja töitä tai sitten minulla ei tule ikinä olemaan materiaaleja sellaiseen.

Odotan kauhulla huomista ja ylihuomista. Pitäisi treenata matikankokeeseen ja sitten jopa tehdä se matikankoe. Se vaatii siis paljon pistekoneella kirjoittamista. En tajua, miten pystyn siihen, kun sormiin sattuu jo tämä tietokoneella naputtelu. Pistekirjoituskoneen nappulat ovat siis monin verroin jäykemmät kuin mitkään tietokoneen näppäimet ja niitä pitää oikeasti painaa, kun taas tässä riittää, että läjäyttää sormensa näppäimen päälle.