lauantaina, huhtikuuta 25, 2009

Kätöset toimimaan

Viime viikonloppuna oli NKL:n nuorisotoimen järjestämä Ihan kädestä -viikonloppu, jonka aikana sai tehdä kaikkea jännää käsillään. Viikonlopun ideana oli kokeilla käsin tehtäviä asioita, joita ei välttämättä ole kotona saanut tehdä, kun aina tulee joku tekemään sen puolesta.

Lauantaina pöydän ääressä istui hyvin monta innokasta käsiparia, jotka halusivat oppia ompelemaan napin. Langan neulansilmään laittaminenoli ensimmäinen suuri haaste. Seuraava haaste monelle oli tajuta, millä tavalla sitä neulaa pitää pistellä kankaasta läpi, että napin saa ommeltua sille yhdelle puolelle. Ja tietysti napin reikien löytäminen aiheutti myös päänvaivaa monille. Ompelulankakin oli kuulemma liian ohutta ja sen kanssa oli vaikea toimia. Takuulla, jos se oli ensimmäinen kerta!

Toisen pöydän ympärille oli kokoontunut joukko sähköasentajia. Pyöriteltiin lamppuja kädestä toiseen ja mietittiin, mikä ero milläkin lampulla on. Energiansäästölamppu sai ulkomuodostaan tuomion "outo". Erikokoisille kannoille yritettiin keksiä hienoja nimityksiä, muttei ihan heti tullut mieleen joku E 16, vai mikä se oli. Ohjaaja/avustajapariskunnan vessasta oli tullut lamppu mukaan, johon me sitten niitä lamppuja vaihtelimme. Pöydältä löytyi myös sokeripala, johon piti toiseen päähän johdot asennella. Taidan olla synnynnäinen sähköasentaja, kun ei ehtinyt ohjaaja oikein mitään edes sanoa, kun minulla oli johdot jo sokeripalassa kiinni. Okei, kyllä se käski ruuvata...

Kolmas ohjaaja oli linnoittautunut pieneen keittiötilaan ja sen pöydän äärelle työkalujen kanssa. Ruuvailimme puulevyyn ruuvveja sekä käsin että ihan koneellisesti, naulasimme taulukoukkuja, joista varsin usein lähti koukku liitämään, kun vähän väärään kohtaan välillä vasaralla löi. Tutkimme erilaisia poranteriä ja erilaisia poria. Myöhemmin samaan puulevyyn pääsimme poraamaan pari reikääkin.

Myöhemmin päivällä eteemme ladottiin Ikean laatikoston osia ja tehtävänä oli kasata se. Olen melkein varma, että sen olisi saanut kasattua myös ilman ohjeita, sen verran yksinkertainen kapistus se oli. Tietysti ohjeet auttoivat ja kalusteruuvit, puutapit ja kaikki muutkin osaset löysivät omat paikkansa. Ohjaaja-raasu joutui purkamaan laatikoston, jotta toinenkin ryhmä pääsi kasaamaan sitä.

Millaista jälkeä tulee kauluspaidan silittämisestä, jos ei ole koskaan aikaisemmin silittänyt mitään -- ainakaan yksin? Minä olin käsityötunnilla jotain silitellyt (en tosin täysin yksin, kun kieltäydyin kunniasta, kuuma silitysrauta tuntui silloin pelottavalta jutulta), mutta kaverini ei ollut. Saimme käänneltyä kauluspaitaa riittävästi kun mietimme, mikä puoli siitä kauluksesta on nyt se nurja puoli, joka pitää ensin silittää... Lopputulos oli ainakin paljon sileämpi paita kuin se, josta lähdimme liikkeelle. Ei varmaan mikään maailman silein, etenkään hihoista. Enkä minä enää muista sitä hienoa nimeä "hihansuulle", siis sille osalle, jossa kauluspaidassa on ne hihan napit. Suomeksi se oli kalvosin, mutta se toinen sana... Ei muista.

Ehdimme lauantain aikana vielä tutustua hajulukkoon ja kehittää siitä upean soittimen. Hajulukkoon tutustumisemme tarkoitti käytännössä sitä, että purimme sen osiin ja kasasimme uudestaan. Keksimme yhdessä hajulukon toimintaperiaatteen ja selitimme sen ohjaajalle, joka ei tajunnut selitystämme. Hän kuitenkin selitti heti perään ihan saman asian, vähän toisin sanoin vain. Koska tutkimuksemme kohteena ollut hajulukko oli täysin irrallinen juttu (ei siis ollut kiinni lavuaarissa), siitä sai helposti soittimen: minä puhalsin putkeen ja kaveri laittoi sitä hajulukon pyöritettävää osaa, joka siitä puhdistaakin pitää, välillä kiinni ja auki. Puhalluksesta tullut ääni vaihteli siis korkeampana ja matalampana. Luovaa?

Osa porukasta harjoitteli lauantaina kravattisolmua, mutta minulla ja kaverillani sen harjoittelu sunnuntaille.

Saunaan kuitenkin pääsimme lauantai-iltana ja sen jälkeen oli vapaata toimintaa. Meidän huoneessa jatkui käsillä tekeminen, kun neuloimme mukaan ottamiamme neuletöitä. Minun piti muka muistaa, miten kantapää tehdään...

Sunnuntai alkoi rattoisasti sämpylän leipomisella. Ensin tietysti tehtiin se taikina. Vettä, hiivaa, suolaa, siirappia, öljyä, grahamjauhoja ja vehnäjauhoja. Määriä en enää muista, paitsi että vettä tuli 2 1/4 desilitraa. Taikina jätettiin kohoilemaan keskenään.

Kravattisolmua oli pakko päästä harjoittelemaan. Yltä, alta, yltä, leuan alta ja edellisen ylimenneen alta... Niin tulee yksinkertainen solmu. Esittelin myös oman tapani tehdä yksinkertaisen solmun -- ei lähellekään oikeaoppinen, mutta täysin samannäköinen solmu siitä syntyy. Tuplasolmu olikin sitten haastavampi. Ei sen tekeminen vaikeaa ole, mutta jos siitä haluaa saada siistin... Yksikään viime viikonloppuna tekemistäni tuplasolmuista ei ollut siisti. Äsken kuitenkin oli pakko kokeilla omalla kravatillani (kyllä, omistan sellaisen) ja se oli jo paljon siistimpi. Yltä, alta, oikea poski, yltä, vasen poski, koko paketin alta ja yltä, leuanalta ja viimeisen ylimenneen alta. Sillä tavalla se syntyy. Helppo nakki.

Sunnuntaina räpläsimme myös automaattisulaketta. Onnistuin jotenkin jumittamaan koko sulakkeen: iso nappi jäi alas, eikä enää noussut, vaikka pikkunappia paineli kkuinka. Hmm...

"Tiedättekö te, millaisia lamppuja käytätte huoneessanne?"
"Mä ainakin käytän kattolamppua."

Meitä vielä valaistiin eri sähkölaitteiden energiankulutusmäärillä. En muista enää yhtään muuta kuin sen, että aina valmis kiuas on edullisempi kuin sellainen "ladattava" kiuas (en nyt keksi, miten sitä kuvaisi), jos käy vähintään kahdesti viikossa saunassa. Jännä juttu.

Sitten niitä sämpylöitä leipomaan. Leivontakaverini ei meinannut uskoa, että niistä sämpylöistä voi tehdä pallon ja silti niistä tulee "sämpylän muotoisia". Hän sanoi aina muotoilleensa siitä pöydällä valmiiksi sellaisen sämpylän mallisen. Niin, toimiihan se silläkin tavalla. Olisi kylä aika jännä, jos taikinasta tehdyt pallot paistuisivat palloina, eivätkä lässähtäisi sämpylän mallisiksi. Hyviä sämpylöitä tuli, vaikka itse sanonkin. Siirappi ei maistunut siellä juuri yhtään.

Antoisa viikonloppu, jälleen kerran. Hauskaa oli ja minullekin tuli uusia asioita vastaan, vaikken sinne mennessä ollut siitä ihan niin varma. Tai joo, en tiennyt kunnolla, miten hajulukko toimii ja tiesin, että sitä siellä katsellaan.

keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2009

Taikaa, taikaa

Pääsiäisenä Kouvola oli taas taikaa täynnä, kun sinne oli kokoontunut yli 200 taikuria/alan harrastajaa Taikapäivien merkeissä. Minäkin siellä siis pyörin.

Luentoja, esityksiä ja kilpailuja. Mahtavia ulkomaisia vieraita ja mahtavaa osaamista kotimaisilta taikureilta. Oli taas huippua koko kolme päivää.

Jotenkin en edes osaa muotoilla viikonloppua sanoiksi. Kokemus ei ollut niin tajuntaa räjäyttävä kuin edelliset Taikapäivät, mutta todella mahtavaa oli. Hämmästytin itseäni jopa ymmärtämällä välillä englanninkielisistä luennoista jotain ilman tulkkausta. Se on jo paljon.

Tein viime kesän leirillä itselleni festarikassin, jossa on piirrettynä mm. jokaisesta maasta ässä. Minun piti ottaa kassi jo viime Taikapäiville mukaan, mutta unohdin sen. Nyt se oli mukana, kuten myös kangastussi. Keräilin ulkomaisilta vierailta nimikirjoituksia kassiini. Kaikkien nimmareita siellä ei ole, mutta Jeff Hobson, Aldo ja Rachel Colombini, John Archer ja Kevin James sieltä pitäisi löytyä, vaikka minulla olikin tästä erimielisyyksiä pikkuveljeni kanssa, joka ei ilmeisesti osaa laskea viiteen. Kevin Jamesilta sain myös pari valokuvaa ja Columbinit antoivat minulle ja kaverinani pyörineelle Sinille (taikuri hänkin) ruusut.

Hämmästytän ihmisiä ilmiselvästi jo pelkästään olemassaolollani. "Sokea taikuri - herran jestas - ja se on vielä nainen!" Helppo homma, kun ei tarvitse tehdä mitään sen eteen, että ihmiset ovat kanssani jo hämillään. Ehkei tämä kuitenkaan toimi ihan näin.

Taikominen on kyllä huippu kiva juttu. Ja taikurit ovat hulluja, alan olla siitä vähitelllen hyvin vakuuuttunut. Jeff Hobson sai ainakin heti kättelyssä sen tittelin.

Upeaa minusta oli, miten muutamat tulivat oma-aloitteisesti juttelemaan kanssani ja halusivat testata joitain temppuja, voiko niitä näyttää sokolle. Sain myös tekniikkaopetusta (muiltakin kuin Siréniltä) ja oli hienoa, miten ihmiset tajusivat oikeasti sen kädestä pitäen -näyttämisen merkityksen. Sain sitäpaitsi vasta viime viikonloppuna tietää, mitä sen kasinosekoituksen (=sekoitus, jonka kaikki aina tekevät - ainakin pokerin pelaajat) lopussa tehdään. Siis sen, kuinka kortit saadaan siististi takaisin pakaksi. Olen aikaisemmin vaan kaukaa himiöinyt sitä hienoa ääntä, joka siitä kuuluu, kun homman tekee kunnolla. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten korttipakasta saa sellaisen äänen aikaan. Nyt minäkin osaan sen - melkein joka kerta.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Nyt se on ohi

Pimé café -projekti, nääs. Loppuraportti on viimeisiä silauksia vaille valmis.

Eilinen kahvila oli suorastaan yleisömenestys. Kuuden tunnin aikana 135 asiakasta. Suomipopin toimittaja ei sitten tullutkaan käymään, vaikka kuinka lupasi keskiviikkona tulevansa. Ellei hänkin sitten osunut siihen välliin, kun minä olin tauolla.

Oli kiva lukea ihmisten jättämiä kommentteja ja terveisiä. Hienointa minusta oli se, kuinka porukka oli - mahdollisesti tietämättään - kuitenkin tavoittaneet tavallaan sen näkövammaisuuden suurimman ongelman, syvimmän olemuksen. Monet olivat nimittäin kirjoittaneet siitä, miten vieraan tilan hahmottaminen oli niin vaikeaa ja että oli pakko olla riippuvainen muista ihmisistä. Sitähän se on, koko ajan.

Aina vieraaseen tilaan mennessä on hyvin "turvaton" olo. Silloin on todellakin vain toisten ihmisten varassa, ellei ole jotain muuta kiintopistettä liikkumiselleen. Esimerkiksi siis tuntemattomalla katuosuudella pystyy liikkumaan jonkin verran, kun kuitenkin kepin kanssa voi seurata kadun reunaa. Mutta sisätiloissa homma on ihan eri, kun ei tiedä huonekalujen paikkoja tai mitään sellaista. Itse vieraassa paikassa voi liikkua, jos joku antaa sanallisia neuvoja. Eli silloinkin on toisten ihmisten varassa.

Kahvilaprojekti oli monin tavoin varsin antoisa ja opettavainen. Antoisa se oli varmasti kaikille asiakkaille, mutta kyllä minäkin tunnen saaaneeni tästä paljon. Paljon luottamusta siihen, että on ne näkevätkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin minä. ;) Eikä ihmisten asenteet ole ihan niin pielessä, mitä sitä usein tulee itse kuviteltua. Uskon myös nyt omalta osaltani ymmärtäväni tavallaan paremmin niitä apuaan tuputtavia ihmisiä, kun pääsin kerrankin olemaan itse siinä auttajan ja opastajan roolissa. Oli hienoa päästä keikauttamaan roolit edes muutaman tunnin ajaksi päälaelleen.

Kiitokset kaikille, jotka kahviloissamme vieraili. Oli mukavia juttutuokioita ja ihanan erilaisia ihmisiä. Tätä tahdon lisää.

perjantaina, huhtikuuta 03, 2009

Itsenäistä elämää

Minulla on hyppytunti. Luulin (tiesin), että yhdellä kaverillani on myös hyppytunti, mutta olinkin unohtanut, että se törkimys on Rukalla laskettelemassa. Täytyi siis viihdyttää itse itseäni...

Päätin jo aikaisemmin, että käyn tänään yksin kaupassa. Viidennen linjan Siwa on kätevässä paikassa lähellä koulua ja sinnehän nyt osaankin hyvin. Etenkin nyt, kun ei ollutkaan hyppytuntia viettävää kaveria, oli pakko menne yksin (avustaja lähti aikaisemmin viikonlopun viettoon). Niinpä minä sitten lähdin kävelemään Viidennelle linjalle.

Sillä tiellä on liikaa koloja kadussa. Pelästyin niitä, vaikka odotinkin niitä ja oikeastaan etsin niitä keppini kanssa. Pelovtavia aukkoja... Joihin en pudonnut. Siwa löytyi hyvin, vaikka meinasinkin saada ulko-oven päähäni, kun toinen tuli sieltä ulos, ja vaikken meinannutkaan saada sisäpuolella ovea auki, kun se oli vähän tiukka. Siwassa sitten kassaneiti sanoi heti, että pyytää toisen työntekijän kanssani sinne myymälän puolelle. Siistiä!

Sain suklaani ostettua, eikä minulla sitten muuta asiaa sinne ollutkaan. Yllättävän helppoa. Ei edes pelottanut. Tätäkö minä olen jännittänyt ja hermoillut yli puoli vuotta?

Tuo Siwa oli sinänsä helppo paikka aloittaa tämä itsenäisesti kaupassa käynti (ei se ehkä teidän kaikkien mielestä ole itsenäistä, että pyörin siellä myyjän kanssa, mutta minusta se on), koska siinä käy muitakin sokkoja ja he ovat tottuneet palvelemaan näkövammaisia. Sitäpaitsi lt-tunnilla tuli myös juteltua sen yhden myyjän kanssa jo aika paljon siitä, että saatan ilmestyä sinne itsekseni. Oli siis vähän niin kuin tutut myyjätkin. Kun sitten taas Tuusulassa Alepassa, johon kyllä myös osaan hyvin reitin, ei - tietääkseni - käy näkkäreitä, enkä uskalla sitten mennä yhtäkkiä kysymään, että voiko joku auttaa minua. Ehkä minä tämän jälkeen vielä joskus uskallan.

Pääsen tänään myös testaamaan jo heti käytännössä, kuinka hyvin osaan liikkua siellä Pasilan asemalla. Tamperelainen kaverini, joka ei oikein Helsinkiä hallitse, on tulossa luokseni yöksi, koska haluaa kokea myös pimeän kahvilan (mainos: huomenna on tämän kevään viimeinen Pimé café Iiriksessä). Minun on siis mentävä kaveria vastaan asemalle. Saas nähdä, kuinka hyvin ehdin puolessa tunnissa koululta sinne.

Sen kaverin tulon takia minun sitä suklaatakin piti ostaa, osittain. Alkuperäinen syy oli se, että minulla on (oli) 5 euron seteli ja pitäisi saada ostettua limuautomaatista Muumilimsaa, joten piti saada seteliä rikottua. Mutta sitten, koska kaverini on kauhea suklaa-addikti, päätin ostaa suklaata ja lopuilla rahoilla - ja pienillä helyilläni - ne Muumilimsat. Suklaa tuli ostettua, mutta enhän minä tiedä, mikä painike tuosta limuautomaatista on Muumia... Eikä täällä ole ketään, jolta voisin pyytää pua. Ainakaan vielä.

Minun oli pakko palkita itseni tuosta itsenäisestä kauppareissusta, joten päätin jättää parin kaverin synttärilahjat pienemmälle arvolle (Muumilimsat olisivat siis menossa kavereileni) ja ostaa automaatista itselleni limsan. Menin automaatille ja tajusin, etten oikeasti voi tietää, mikä niistä on mikäkin. Jos nappulat olisivat olleet kätevästi kaikki allekain, olisin voinut siitä vähän päätellä, missä järjestyksessä niitä on minulle luettu. Mutta eiväthän ne tietenkään olleet, kaikki ainakaan. Loistavan päättelykykyni ansiosta päättelin kuitenkin, että ensimmäinen vasemmalla on Koka-kola, koska sen kaikki ovat aina sanoneet ensimmäisenä. Tul isiis ostettua itselleni Kokis, eikä edes sokkona! Sitä Muumilimsaa en kuitenkaan lähde tästä ihan arvaamaan... Joten sori kaverit, ette saa.

Itseni palkitseminen meni ehkä vähän liialliseksi, kun tuosta suklaalevystäkin on mennyt jo puolet, vaikka se pitikin alunperin säästää iltaan... No hups.

*******

Viikko Taikapäiviin!

*******

Edit sunnuntaina:

Lähdin perjantaina viimeisen tunnin jälkeen lähes juosten ratikkapysäkille, että varmasti ehtisin Pasilaan vastaan kaverini junaa. Edestäni ehti juuri mennä ratikka, jolla olisin päässyt, joten piti odotella vähän pidempään. Ratikka tuli ja pyysin kuljettajaa kertomaan, kun ollaan Pasilan aseman kohdalla.

Istuskelin rauhassa, seurailin muita matkustajia ja mietin, kuinka kauan seiska ratikalla kestää koulultamme Pasilaan. Luotin siihen, että kyllä se kuski muistaa sanoa. Viimein minun oli kuitenkin pakko mennä kysymään, missä me menemme.

"ai, hups! Mä unohdin, että sut piti jättää siinä. Jos me nyt... Mitäm ä sun kanssa oikeen teen? Jos sä jäät seuraavalla Pasilan lenkillä?"

Näin tehtiin. Pääsin ajamaan ratikalla koko lenkin ympäri (50 minuuttia, mikäli katsoi oikein) ja istuin yhteensä jonkun tunti kymmenen minuuttia ratikassa. Sai kaveri vähän Pasilassa odotella.

Positiivista tässä oli se, ettei minulla itselläni ollut kiire junaan. Jos olisi ollut, homma olisi mennytkin jo aika vaikeaksi. Olisinkohan saanut HKL:n korvaamaan junalippuni? Pysäkkikuulutukset ratikoissa olisivat ihan kivat, niin ei tarvitsisi aina miettiä, muistaako se kuljettaja nyt jättää minut tuossa vai ei. Ja niin, osasin liikkua Pasilan asemalla ihan hyvin.