lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Musiikillisia kokemuksia - RSO, Emmanuel Ax ja Helsingin kamarikuoro

Keskiviikkona oli historian kakkoskurssin koe, eli koe Euroopan kulttuurihistoriasta. Mielestäni minulla ja kaverillani oli varsin sopiva lopetus kurssille: kävimme keskiviikkoiltana Finlandia-talossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Menin taksilla Finlandia-talolle ja kuljettaja opasti minut sisään. Jätti paikkaan, josta sanoi, että kaverini varmasti näkee minut, jos tulee ovista sisään. Mutta hei, Finlandia-talossa on kahdeksan ovea (k1-k4 ja m1-m4). Odottelin sisällä, kaveri ulkona. Lopulta tajusin laittaa kaverille viestin, että missä hän on. Konsertin alkuun oli reilut 20 minuuttia.

Emmekä me löytäneet toisiamme. Tai tarkemmin sanottuna kaverini ei löytänyt minua. Alkoi jo paniikki nousta siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäinen soitto ja melkein kaikki ihmiset kaikkosivat siitä aulasta, jossa minä olin, jokainen eri suuntaan. Koska olin elämäni ensimmäisen kerran Finlandia-talossa, en osannut yhtään sanoa, missä siellä olen. Kadun sitä suuresti, etten uskaltanut mennä keneltäkään kysymään, missä olen. Kaikki ihmiset olivat niin kaukana siitä, mihin taksikuski minut jätti. Eikä sokkona oikein henkilökuntaa niin vaan löydä.

Lopulta kolmannen ja viimeisen soiton aikana kaverini bongasi minut ja saimme oikeasti juosta, jotta vielä ehdimme sisään. Lipuntarkastajahemmot jo viestittelivät toisilleen, että suljetaan ovet. "Päästäänkö me vielä sisään?" "Juuri ja juuri."

Löysimme paikkamme helposti ja vihdoin sai hengähtää helpottuneena: löysimme toisemme ja istuimme omilla paikoillamme salissa, eikä mennyt konserttiliput hukkaan sen takia, ettemme olisi löytäneet toisiamme. Olisi takuulla ärsyttänyt.

Radion sinfoniaorkesteri aloitti soittamalla Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille. Vasta siinä istuessani tajusin, että Schönberg oli se atonaalinen säveltäjä. Atonaalisuudesta - tai dodekafoniasta - olinkin jo syksyllä selittänyt tälle samaiselle kaverilleni. Nämä Schönbergin orkesterimuunnelmat eivät kuitenkaan olleet atonaalisia, hiukan samankaltaisia vaikutteita sieltä kuitenkin kuului. Kaverini luonnehti tätä psykedeeliseksi. Minusta RSOn soittama Schönberg oli aivan yhtä mielenkiintoista ja oikeasti kiehtovaa kuin kaikki muukin Schönberg, jota olen aikaisemmin kuullut (lähinnä yhdeksännen luokan musiikinkurssilla). Konsertin jälkeen Finlandia-talon edustalla eräs rouva sanoi minulle, ettei ymmärrä Schönbergiä. Minusta se on varsin piristävää sen erilaisuutensakin takia.

Schönbergin ja psykedeelisen orkesterimusiikin jälkeen vuorossa oli Mozartin pianokonsertto nro 25, solistina yhdysvaltalainen pianisti Emmanuel Ax. Mozartista vaan ei voi olla pitämättä, nerohan hän oli. Tämäkään ei siis tuottanut pettymystä. Emmanuel Ax soitti upeasti. Toisaalta, mitä muutakaan sitä olisi sellaiselta kuuluisuudelta odottanut. Myönnetään, en ollut kuullut Axista ennen kuin selvittelin, mitäs kivaa RSO soittaisi tänä keväänä. Joka tapauksessa Mozartin pianokonsertto oli taattua Mozartia. Jostain syystä noin suuret annokset (reilu puoli tuntia) melkein mitä tahansa Mozartin sävellyksiä saa minut nuokkumaan. Näin kävi tälläkin kertaa. Se on melko noloa, mutten vaan voi sille yksinkertaisesti mitään - Mozart on minusta melko unettavaa musiikkia.

Mozartin jälkeen Emmanuel Ax saatiin vielä uudestaan lavalle ja hän soitti ilman muuta orkesteria jotain. Tuntuu typerältä, kun en tosissaan tiedä, mitä se oli. Hienoa joka tapauksessa.

Tauon jälkeen Radion sinfoniaorkesterin lisäksi meille esiintyi Helsingin kamarikuoro ja vuorossa oli kantaesitys Magnus Lindbergin ensimmäisestä kuoro-orkesteriteoksesta, Graffitista. Graffiti teoksen nimessä viittaa kuoron laulamiin latinankielisiin teksteihin (ei siis ihme, etten ymmärtänyt sanoja), jotka taas perustuvat Pompeijin raunioista löytyneisiin seinäkirjoituksiin. Selvitin tämän vasta nyt. Olisi kannattanut selvittää ennen konserttia, niin olisin voinut päteä vähän enemmänkin tiedoillani esiintyjistä ja soitettavista sävellyksistä. Oikeasti muistin, että kuorona olisi ollut joku Helsingin mieskuoro (onko sellaista edes?) ja yllätyin, kun siellä olikin myös naisia. Pidin tästä kuoroteoksesta aika paljon. Kaverilleni se oli kuulemma oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän kuuli kuoroa, jos koulumme kuoroa ei lasketa. Tässä kohtaa sitä ei taideta laskea, meidän esittämät kappaleet (kuten vaikka Zen Cafen Laiska, tyhmä, saamaton) eivät taida olla verrattavissakaan Helsingin kamarikuoroon ja Lindbergin Graffitiin. Tämä teos antoi varmuuden siitä, että Mozart on minulle se unimusiikki; enää ei nimittäin pilkittänyt yhtään.

Kokonaisuudessaan tämä Radion sinfoniaorkesterin konsertti oli vähintään sen 6.50 euron arvoinen, jonka opiskelialippu maksoi. Enemmänkin tuollaisesta maksaisi ihan mielellään. Konserttimusiikin kuuleminen ihan livenä sinfoniaorkesterin soittamana on aika paljon eri juttu kuin levyltä, radiosta tai tietokoneelta kuultuna. Siinä oli tunnelmaa. Pakko päästä uudestaan. Mikäli katsoin oikein, RSOn ensivuoden ohjelmistoon kuuluu aika paljon Schönbergiä. Minä tahtoo!

perjantaina, toukokuuta 22, 2009

Tänään

- Dyykkasin talonyhtiömme lehtiroskiksesta pari sanomalehteä, koska meillä ei sellaisia juuri lueta ja piti saada kuvistyöt ehjinä kotiin.

- Bussin tullessa pysäkille olin noin 20 metrin päässä siitä. Myöhästyin. Seuraavalla bussilla olin edelleen hyvissä ajoin koululla, joten sillä ensimmäisellä olisinkin ollut ihan liian aikaisin.

- Ratikkamatka pysäkiltä koululle tuntui menevän tajuttoman nopeasti ja piti varmistaa kuljettajalta, olinko jäämässä oikealla pysäkillä pois. Myös mäki Hämeentien ja Pengerkadun välillä tuntui lyhyemmältä kuin yleensä. Samoin portaita Pengerkadun ja koulumme välissä oli takuulla vähemmän. Ihme aamu.

- Sain äidinkielen novellianalyysin aineistot vasta koetilanteessa, kun muilla oli ollut mahdollisuus hakea ne itselleen maanantaista lähtien. Yksi novelleista oli liian uudessa muodossa Wordilleni ja käytin koeaikaa siihen, että latasin netistä lisäosan, jolla sain viimeisen novellin auki. Siitä sitten kirjoitin sen analyysini.

- Kutosen ratikassa oli hassu maahanmuuttajakuski, joka ei sanonutkaan heti, mikä ratikan numero on. Kysyi vaan, mihin olin menossa ja väitti vielä aluksi, että olisin sillä ratikalla päässyt määränpäähäni. Onneksi itse tajusin kysyä numeroa.

- Kun astuin oikeaan raitiovaunuun sisään, ystävällinen kanssamatkustaja luuli auttavansa minua nostamalla kepin kärjen laiturilta ratikkaan. E-ei.

- Vieressäni istui kolme naista, jotka puhuivat minulle tuntematonta kieltä. R viittasi saksaan, muuten nuotti ei sitten kuulostanutkaan yhtään saksalta. Ikuinen arvoitus.

- Seisoin bussipysäkillä toisessa kädessä Hyrylä-kyltti, toisessa keppi, bussikortti ja muovikassi. Turhautti, kun ei ollut vapaata kättä, jolla olisin voinut katsoa kelloa.

- Joku nainen nauroi Hyrylä-kyltilleni: "Hyrylä! Hyvä, hyvä." Kävi siinä ihan vieressä sen "hyvän" sanomassa ja häipyikin saman tien. Outo hemmo.

- Toinen nainen tuli neuvomaan, miten minun kannattaa kylttiäni pitää, jotta bussikuski näkee sen. "On ne kyllä ennenkin sen tästä nähneet." "Sepä hyvä. Pitäiskö sen kohta tulla?" "Luultavasti. Olen mä tässä jo puoli tuntia seissyt..."

- Seisoin tunnin bussipysäkillä. En suosittele samaa kenellekään.

- Kun vihdoin pääsin bussiin, oli se sellainen, jonka reitin takia jouduin kävelemään puolet pidemmän matkan kotiin. Siinä vaiheessa ei tosin voinut enää nirsoilla bussin valinnan kanssa.

- Makasin puolitoista tuntia sängyssä puolitajuttomassa tilassa.

Edit 20.30:
- Ostin Kobran radiopuhelimet ja olin niistä ihan innoissani niin kauan, kunnes pääsin kotiin. Isoveljen sanoista huolimatta ("Ihan varmasti siinä on kuulokkeiden kuva.") epäilen, ettei näihin saakaan kuulokkeita kiinni. Ainakaan minun kuulokkeitani. Tulee kalliiksi tämä, jos pitää ostaa vielä joku erikoiskuulokejuttu. Olisi voinut olla kaupassa tarkempi. Olivat kalliit puhelimet ottaen huomioon sen, että meiltä löytyy jo ainakin kahdet radiopuhelimet, joista olisi tietysti voinut ensin tarkistaa, saako niihin kuulokkeita. Tyhmästä päästä kärsii koko kukkaro.

maanantaina, toukokuuta 18, 2009

Hengittääkö? "112" - EA1-kurssi

Turun kristillisellä opistolla NKL:n nuorisotoimi ja pari SPR:n kouluttajaa pitivät meille tiukan viikonlopun, josta palattiin kotiin EA1-kortti takataskussa. Ensiaputaidot on aina hyödyksi ja nyt minä ja muut kurssilaiset olemme virallisesti kolme vuotta ensiaputaitoisia.

Mitä opimme? Ainakin sen, että kannattaa soittaa 112 ja että tajuton henkilö pitää kääntää kylkiasentoon ja ne hengitystiet olisi ihan fiksua avata kunnolla. Sunnuntaina, kun harjoittelimme "tositilanteita", välillä meinasi unohtua puhelu tai hengitysteiden avaaminen.

Lauantain aikana kävimme läpi erilaisia tapaturmia, elottoman elvyttämistä, kylkiasentoa, painesidettä, sairaskohtauksia ja tukehtumista ('yski' ja heimlicht), ainakin. Testailimme itseltämme ja kaverilta pulssia, kääntelimme kavereita kylkiasentoon ja elvytimme Anne-nukkea (meidän nukkemme tosin nimettiin heti Jormaksi). Iltapäivästä teimme myös niitä painesiteitä ja kokeiltiin heimlicht-asentoa, vaikkei sitä saanutkaan ihan kaverille siinä tilanteessa tehdä. Sairaskohtauksista teimme pienehköjä ryhmätöitä.

Puhuttelu -> ravistelu -> kivun tuottaminen -> 112 ->
1. hengittää -> kylkiasento -> tilanteen seurailu -> ammattiauttajat paikalle
2. ei hengitä -> painelu- puhalluselvytys 30/2 -> ammattiauttajat paikalle

Sunnuntaina vuorossa olivatkin sitten pienempien haavojen sitominen, palovammat, myrkytykset, murtumat ja nyrjähdykset sekä asioiden kertailu. Olen saattanut unohtaa jotain. Käytännössä pääsimme jälleen sitomaan kavereilta erilaisia haavoja ja tunnustelemaan/katselemaan erilaisia haavatyyppejä. Mukavasti tuli selville myös se, kuinka 1.-, 2.-, ja 3. asteen palovammat määritellään. Näkevät olennot saivat näitäkin ihailla kuvista. Opettelimme myös kantoliinan tekemisen ja kävimme läpi, millä tavalla murtuneita paikkoja pitää lastoittaa ja muutenkin, kuinka murtumien ja nyrjähdysten (KKK) kanssa on toimittava. Rattoisasti ennen lounasta pelasimme ensiapualiasta ja päivän päätteeksi meillä oli vielä pieni tietokilpailu ("Mikä seuraavista uhkaa tajutonta henkilöä? a) ryöstön kohteeksi joutuminen, b) tukehtuminen, c) mörkö vai d) se, ettei kukaan uskalla tulla apuun."). Saimme myös lisäillä puhelimiimme Myrkytystietokeskuksen suoran numeron.

Jokainen kurssilainen selvitti siis hyväksytysti SPR:n ensiapu 1 -kurssin ja upeat korttimme on sen kolme vuotta voimassa, jolloin voisikin käydä ensiapu 2 -kurssin. Ihan mukavaa puuhaahan tuo oli, vaikkei tietysti ensiavun antaminen oikeassa tilanteessa mukavaa ole. On kuitenkin todella hyvä tietää esimerkiksi, kuinka nyrjähdysten kanssa on oikeasti toimittava.

*******

Viimeistä viedään koulussa. Matematiikankurssini on mennyt vähän surkeasti, kun kirjasta on tullut sidokset jälkikäteen sitä mukaa, kun olemme asiat käyneet. Koko kurssin aikana minulla oli ehkä kahdella tai jopa kolmella tunnilla oikea kirja mukana. Tänään kokeessa en osannutkaan yhtäkkiä laskea yhtään tehtävää kunnolla loppuun asti, vaikka minusta vektorit on tuntuneet -- kirjan puuttumisesta huolimatta -- kivoilta ja helpoilta asioilta. Täytyy siis uusia se koe joko parin viikon päästä tai sitten syksyllä. Minulla on siis vielä mahdollisuus saada se matikankirja jopa loppuun asti ja aikaa opetella ne kirjan lopun asiat.

Olen ollut oikein hämilläni englannin opiskelun kanssa: en ole kokenut koko kurssin aikana juuri yhtään sitä lamauttavaa kieliahdistusta, joka valtasi minut aina ensimmäisen ja toisen kurssin aikana, joka ikisellä tunnilla ja aina jo silloin, kun ajattelinkin englannin opiskelua. Opettaja vaikuttaa hirvittävän paljon tähänkin asiaan. Minulla on ollut jopa kivaa englannin tunneilla, vaikka olinkin siellä aina aivan pihalla. Viikon päästä on koe ja tavoitteena olisi päästä siitä läpi. Ruotsin kanssa on sama tavoite.

Ensimmäinen vuosi on tosissaan mennyt ihan tajuttoman nopeasti.

*******

Menen esiintymään Tuusulan Taiteidenyöhön! Taikatemppuja, tietysti.

perjantaina, toukokuuta 08, 2009

Muodonmuutos

Kävin eilen aamulla kampaajalla, eikä kukaan meinannut tuntea minua sen jälkeen.

Pitkät hiukset
Tässä minä vielä pitkä hiuksisena. Halusin jotain vaihtelua, joten oli aivan pakko käydä leikkauttamassa hiukset hiukan lyhyemmiksi. Viimeksi minulla oli lyhyet hiukset seiskan syksyllä (noin kolme ja puoli vuotta sitten, siis), joten pakko oli kokeilla samaa uudestaan.

Lyhyet hiukset
Tässä olen lyhyiden hiuksieni kera. Hiuksista lähti noin puolisen metriä pituutta pois, enkä todellakaan ole tottunut tähän vielä. Ihmiset väittävät mallin sopivan minulle, mutten ole siitä yhtään niin varma. Tulen takuulla katumaan tätä vielä moneen kertaan. Onneksi hiukset kasvavat takaisin. Kavereiden mielestä tämä pituus on varsin sopiva hiusten pörröttämiseen ja tässä parin päivän aikana on itse kunkin käsi ollut aina välillä pehkossani sekoittamassa jakausta, jonka olen yrittänyt saada sivuun.

Harkitsen vielä, värjäänkö hiukseni ja jos värjään, punaiseksi vai liilaksi. Tumman liilaan alan vähitellen kallistua enemmän ja enemmän.

*******

Joskus ajat sitten Lilithea pyysi kommenteissa, että jakaisin lyijykynäpiirrustukseni täällä. No, nyt aion sen tehdä.

Lyijykynäpiirustus

Huomaatteko meissä mitään saman näköisyyttä? Sitähän sanotaan, että taiteilija maalaa (piirtää) jokaiseen kuvaan jotain itsestään, ja kun minulla nyt on lyhyet hiuksetkin... Käytin oikeastikin tuota valokuvissa olevaa paitaa myös mallina tämän piirustuksen henkilön paitaan, vaikkei siitä oikein samannäköinen tullutkaan.

Hiuskuvat: Arja Oja

torstaina, toukokuuta 07, 2009

Liikuntaa

Lukion ensimmäinen liikunnankurssi on kohta takana, enää kolme tuntia jäljellä, joista kahdella on kuntotestejä. Koen siis tarpeelliseksi nyt kirjoittaa hiukan aiheesta.

Kurssin alussa minua kauhistutti se epä-sokkoystävälisten lajien määrä, mitä ryhmämme kurssin sisällöksi äänesti. Loppujen lopuksi niitä ei kuitenkaan ollut kovin paljoa ja minulle on tullut aika sopivasti muista syistä poissaoloja kyseisiltä tunneilta. Ensimmäisillä tunneilla oli kuntopiiri ja lenkki, joissa kummassakaan ei ole mitään ongelmaa sokkona, kun lenkillekin sain toisen ryhmäläisen opppaaksi. Ongelman lenkillä kyllä aiheutti diagnosoimaton rasitusastmani (muutaman viikon päästä pääsen oikeasti rasitustesteihin...) ja nykyinen yleinen liikkumattomuuteni.

Kun toiset pelasivat kahden tunnin verran sulkapalloa ja squashia, minä olin toisen tunneista työhaastattelussa ja toisella tunnilla heittelin itsekseni maalipalloa vapaassa salissa. Hämmentävää oli, miten pelkästä maalipallon heittelystä saattoi tulla paikat niin jumiin.

Kuntonyrkkeilyä minä etukäteen hieman jännitin ja mietin, että miten se muka voi toimia sokkona. Me kuntonyrkkeilimme parin kanssa niin, että toisella parilla oli nyrkkeilyhanskat ja toisella sellaiset isot läpyskät, joiden nimeä en muista. Niihin läpysköihin piti siis lyödä. Parini mielestä oli aika pelottavaa vastaanottaa lyöntejäni. Okei, olisi minustakin ehkä saattanut olla pelottavaa vastaanottaa jonkun toisen sokon lyöntejä... Muttei se oikeasti edes ollut vaikeaa kun tiesi, mihin kohtaan sitä pitää täräyttää. Saman tunnin lopuksi meidän oli tarkoitus pelata maalipalloa, mutta opettaja ei tiennyt, että sali viedään alta niin nopeasti tunnin päätteeksi ja raahasin parin kymmenen kilon maalipallokassia mukanani noin 10 minuutin pikademon takia, jossa oli 3 vastaan minä. Ihan kivaa sekin silti oli.

Flunssassa ollessani jäi välistä kuntosalitunti (se olisi oikeasti ollut kivaa) ja Mega zone, johon en olisi voinut edes osallistua. Olin suunnitellut meneväni silloin uimaan, mutta meni se ihan hyvin niinkin.

Viikko sitten kävimme spinningissä. Se oli oikein mukavaa, vaikka jälleen tehoja jäi pois sen samaisen diagnosoimattoman rasitusastman takia, tällä kertaa vaikutti myös flunssa, josta en välttämättä ollut päässyt vielä ihan täysin eroon. Totesin vain, ettei se kovin lyhyiden ihmisten laji ole. Meidän nimittäin käskettiin laittaa satula noin 5 cm suoliluun alapuolelle. Minulla oli ongelmana se, ettei satula mennyt enää alemmas... Toisaalta on ihan helppo mennä spinningtunnille, jos ei tarvitse satulaan tai tankoon tehdä korkeussäätöjä, kun ne on valmiiksi oikealla korkeudella. Näin siis, jos spinningpyörät ovat edes suunnilleen samanlaisia joka paikassa. En tiedä. Se siis oli oikeasti kivaa ja aion todellakin mennä uudemman kerran polkemaan. Laji, jossa sokeus ei häiritse yhtään, kun ei ole mitään ihme liikkeitä. Välillä tosin en musiikin takia kuullut kunnolla opettajan ohjeita ja ihmettelin, että mitä ihmettä nyt piti tehdä.

Maanantaina kävimme joogaamassa Jooga-koulu Shantissa. Oli rauhoittava tunti. Joogassakin oli mukavaa se, että vetäjä joka tapauksessa antaa sanallisia ohjeita, kun "voitte pitää silmät kiinni, koska se helpottaa keskittymistä ja rentoutumista". Välillä se vetäjämme siellä tosin unohti sanoa, että kädet piti laittaa ylös tai alas tai jotain sellaista, mutta onneksi hän tuli sitten vääntelemään minua oikeisiin asentoihin.

Tänään meillä olisi ollut seinäkiipeilyä. Sekin on laji, johon sokkona voi osallistua. Minulla kävi vain vähän huono tuuri, kun olin ala-aulassa, josta meidän piti porukalla kiipeilemään lähteä, noin minuutin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja muut olivat ehtineet jo lähteä. Jäi siis kiipeilytunti väliin.

Ensiviikolla on vielä pesäpalloa, lihaskuntotestit ja cooper. Pesäpallotunnin ajattelin viettää uimalla tai yleisurheilemalla ja cooperiin pitäisi vielä opas itselleni saada, kun epäilen, ettei kukaan halua juosta kahta cooperia saman tunnin aikana.

Tähän mennessä kurssin aikana on ollut hienoa, miten olen oikeasti kuulunut siihen(kin) ryhmään ja että minulla on ensimmäisen kerran liikunnanopettaja, joka tulee näyttämään niitä liikkeitä, jos en selityksestä tajua. Avustajaa olen käyttänyt vain yhdellä tunnilla; silloin, kun muut pelailivat niitä pallopelejään, joissa pallosta ei kuulu ääntä. Oli paljon mukavampi olla heittelemässä maalipalloa, kun ei tarvinnut sentään yksin olla.

Alex on siitäkin mukava opettaja, että hän antoi esimerkiksi kuntonyrkkeilyssä ihan palautettakin siitä tekemisestäni. Parini vaan naureskeli: "sä saat erityiskannustusta." Minusta se oli vain hyvä asia. Jos opettaja ei olisi sanonut, että lyöntiliike menee oikein, olisin voinut olla asiasta epävarma koko tunnin. Ei se ole niin helppoa noiden liikkeiden kanssa, kun ei voi ottaa toisista mallia. Uskon kuitenkin liikunnantunneillakin sen olevan avuksi, että olen harrastanut hyvin monia liikuntalajeja ja suurin osa liikkeistä on siis tuttuja valmiiksi. Venytellessä esimerkiksi ei tarvitse yrittää aina jokaista kiemuraa hirveän tarkkaan välttämättä selittää, kun tajuan jo pienemmästä, mitä pitää tehdä. Niin, ja kyllä se vahva liikemuistikin asiassa auttaa.

sunnuntaina, toukokuuta 03, 2009

Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan

Huomenna aukeaa *Wilma ensivuoden kurssivalintoja varten. Nyt ne pitäisi suunnilleen lopullisesti tehdä. Minulla käy aina huono tuuri tämän Wilman aukeamisen kanssa: viimeksi olin silloin teatterissa ja nyt on Sporttis. Kaikki parhaat kurssit -- etenkin proggikset -- menee lähestulkoon heti alta ja minä pääsen vasta noin puolitoistatuntia Wilman aukeamisen jälkeen kotiin.

Käytin tänään valehtelematta kolme tuntia käännellessä ja väännellessä noita ensivuoden kursseja. Minulla oli hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea aion opiskella ensivuonna ja melkein suunnitelma siitä, milloin. Se ei ollutkaan ihan niin helppoa. En tosin kuvitellutkaan koko seuraavan vuoden kurssien lukujärjestykseen sovittamisen olevan helppoa, mutta olisi se sentään vähän helpompaa voinut olla.

Media ja kirjallinen ilmaisu oli melkein aina päällekäin. Ainakin ne kurssit, mitä minä haluan. Oli tarkoitus opiskella kaksi kurssia mediaa ensivuonna, mutten saanutkaan itselleni kuin yhden, koska se ykkönen pitää opiskella ennen muita kursseja ja sain senkin vasta viimeiseen jaksoon. Yhteiskuntaoppia on pakko opiskella kolme kurssia, koska tänävuonna minulla ei ollut sitä yhtään ja aion kirjoittaa sen. Siinäkin kaikki kakkos- ja kolmoskurssit olivat jonkun muun kurssin kanssa samassa palkissa. Täytyy varmistaa joltain, voiko yhteiskuntaopin kolmannen kurssin opiskella itsenäisesti -- ennen kakkoskurssia. Jos ei voi, en varmaan saa sitä mahtumaan mihinkään.

Olisin halunnut käydä teatteriopin ensimmäisen kurssin, mutta sitä tarjotaan vain yhden kerran, enkä siihen palkkiin voinut ottaa sitä. Sama oli maantieto kakkosen kanssa, mitä suuresti ihmettelen, sillä se on sentään pakollinen kurssi. Kumpaakaan en siiis ensivuodelle saanut.

Vielä täytyy opolta varmistaa, voiko liikunta nelosen (vanhojentanssit) ja kasin (talviliikunta) ottaa samaan palkkiin. Luulisin, että voi, koska kumpikin kurssi taitaa olla vähän vapaammalla aikataululla suoritettava. Minun on siis ihan pakko mennä säätämään jälleen kurssivalintojani opon kanssa.

Näyttämöilmaisun proggiksesta minun oli pakko luopua, sen päätin jo pari viikkoa sitten. Pikkunaisia-projektiin olisi ollut todella kiva osallistua, mutta se ei vaan yksinkertaisesti sovi millään lukujärjestykseeni.

Entä jos minä sittenkin kävisin lukiota neljä vuotta? Silloin saisin tämän kaiken -- ja vähän enemmänkin -- mahtumaan.

Minulla on nyt 35 (+ mahdollisesti 2 kurssia kuorosta) sellaista kurssia, jotka olen saanut mahtumaan. Niitä on siis muutamia, jotka eivät menneet yhtään mihinkään. Pari aika kamalaa jaksoa tuosta tuleee... Ehkä ei ole fiksua, että neljännessä jaksossa on 8 kurssia, se on muutenkin niin tappojakso ajankohtansa takia.

Huonolla tuurilla käy niin, että haluamani kurssit ehtivät täyttyä, ennen kuin minä ehdin niitä sinne laittamaan ja tämä melkein järkevä ensivuosi menee siitä vielä enemmän sekaisin. Onneksi sain isoveljeni tekemään kurssivalinnat Wilmaan puolestani, niin että minäkin saatan jopa päästä kuunnelmakurssille ja kirjallisen ilmaisun kursseille. Isoveli nimittäin ehtii naputella niitä jo heti silloin, kun Wilma avautuu, eikä vasta puolentoista tunnin päästä, kuten minä.

*Wilma: Helsingin opetusviraston nettijuttu, jossa näkyy mm. kaikki kurssisuoritukset. Wilmassa tehdään siis myös kurssivalinnat. Wilman kautta voi myös lähetellä viestejä opettajille ja huoltajilleen. Ja kyllä, opettajat voivat lähetellä viestejä opiskelijoille ja näiden huoltajille.

*******

Meidän perheessä kaikki ovat muuttamassa johonkin suuntaan. Nyt viikonlopun aikana on jmuutettu iskää ja hänen naisystäväänsä Jokelaan (iskä tosin on eilisillasta lähtien ollut sairaalassa osastolla tarkkailtavana... silti ne ovat muuttaneet aika paljon), äiti, hänen miesystävänsä ja meidän sijaislapset sinne, missä iskä asui, minä ja nuorin isoveljeni Helsinkiin (heti, kun saamme sen asunnon; ilmeisesti joku muukin tahtoo muuttaa sinne), keskimmäinen isoveli Kajaaaniin opiskelemaan ja vielä vanhin veli ja hänen vaimonsakin ovat etsimässä itselleen omaa, isompaa asuntoa. Pikkuveljeni on ainoa, joka ei muuta muuta kuin huonettaan. Tämän kaiken muuttotohinan keskellä äiti totesi, että on tavallaan ihan hyvä, että nuorimman isoveljeni lukio-opiskelu on venähtänyt: kukaan ei haluaisi järjestää lakkiaisia samalla, kun on muuttamassa!

Koska olen kesäkuussa jo kesätöissä Helsingissä, olisi ihan mukava, jos voisin asua jo siellä. No, toivottavasti niitä HOASin asuntoja (esimerkiksi) vapautuu kesäkuun alkuun. Jos muuttaisin yksin, olisin saanut jo ajat sitten itselleni yksiön. Ehkä tämä tästä vielä.

*******

Edit perjantaina 8.5: Isoveljeni ei päässytkään tekemään Wilmaan valintoja puolestani, sillä heillä ei ollut nettiä. Jouduin siis itse naputtelemaan kurssini sinne reilut puolitoista tuntia sen jälkeen, kun Wilma oli kurssivalintoja varten auennut. Mahduin kuunnelmaprojektiin ja kirjalliseen ilmaisuun ihan leikiten, mutta pakollisten aineiden kursseille en sitten enää mahtunutkaan. Kaikki tämän viikon opoajat olivat menneet alta aikayksikön ja kun tänään viimeisen tunnin jälkeen kävin katsomassa ensiviikon aikoja, toisen opon varauslistaa ei vielä ollutkaan seinällä ja toinen lista oli ihan täynnä. Katsotaan nyt, mitä saan opiskeltua ensivuonna.

perjantaina, toukokuuta 01, 2009

Vappuhumua

Vietin vappuaaton ensin koululla karatenorsuna (valitettavasti unohdin otattaa siitä kuvan...) ja illan itsekseni kotona. Kouluunkin menin vasta kahteentoista ja missasin yhdeltätoista olleen saippuakuplamarssin. Tarkoitukseni oli ehtiä siihen, mutta menin viiltämään puukolla peukalooni, enkä löytänyt laastareita. Viimeisen tunnin sain sitäpaitsi hikoilla spinningissä. Varsin mukava laji.

Eilis ilta meni tosissaan kotona istuskellessa. Yritin syödä munkkeja, mutta jostain syystä tuli ällötys sitä rasvaa ja sokeria kohtaan, että melkein piti pakottaa munkit alas. Kolme niitä vaan meni eilisen aikana, sen lisäksi kyllä aika monta munkin reikää. Istuskelin tietokoneella, juttelin kavereiden kanssa mesessä ja jossain vaiheessa kuuntelin Annan nuoruusvuosia. Nukahdin siihen ennen yhdeksää ja totesin harmissani, että tässä tämäkin appu sitten varmaan menee - nukkuessa. Kömmin kuitenkin uudestaan ylös ja jämähdin tietokoneelle. Venyttelin jopa, eikä tänään ollut edes käveleminen tuskaa, mitä pelkäsin.

Tänään minä pääsin vasta vappua viettämään. Olimme kaveriporukalla piknikillä Töölönrannassa. Viisi kalliolaista ja yhden kalliolaisen viisi muuta kaveria. Hauskaa oli. Ihanan lämmin ja aurinkoinen sää.

Siinä piknikillä ollessa - oikeastaan enemmän sen jälkeen - tajusin, miten syöminen voikaan olla välillä vaikeaa. En nimittäin syönyt oikein mitään. En tiennyt, mitä kaikkea meillä oli, en viitsinyt olla koko aikaa kyselemässä, että mitä sieltä nyt löytyy ja voiko joku antaa minulle sitä ja tätä ja tuota. Eikä porukka ollut minulle riittävän tuttu, että olisin voinut mennä käpälöimään sitä eväsläjää rauhassa. Oikeastaan tajusin, etten osaa syödä rennosti ikinä silloin, jos esimerkiksi pöydässä on paljon erilaisia juttuja, jota voi vaan ottaa. Ellei tietysti joku ensin näytä, missä mikäkin on. Silti se on vaikeaa. Paitsi tietysti, jos olen yksin.

Ulkona on ihanan kesäinen sää ja on sääli istua sisällä. Voisin viedä oikeastaan läppärin pihalle. Tai jopa tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneella. On jo ihan jotenkin lomafiilis ja on typerää, että kesäloma alkaa vasta neljän viikon päästä. Ei minulla ole yhtään sellainen olo, että voisin tässä tehdä jotain läksyjä. Eihän lomalla ole läksyjä!