Metsässä rämpimässä, kesäleirit rules vol. 4

Vihdoin olen palautunut kotiin moninaisilta reissuiltani ja on jopa aikaa kirjoittaa.

Tämän vuoden nuorisotoimen toinen kesäleiri oli vaellusleiri Rautavaaralla. Majoituimme Metsäkartanon Metsäpirtissä, joka oli aika mukava leirikeskus ja ihan kiva paikka muutenkin "ekohippinuorille". Kannattavat ekologisuutta, kestävää kehitystä, luomua ja lähiruokaa. Loppujen lopuksi se ei - ainakaan meidän leiriporukalla - näkynyt paljon.

Lähdimme leiripaikalle perjantaiaamuna aika aikaisin. Helsinkiläisillä oli tapaaminen "vasta" kahdeksalta, toiset kun olivat lähteneet jo viideltä liikkeelle. Junailimme Siilinjärvelle ja matkasimme sieltä bussilla Metsäkartanolle. Perjantai oli vain rentoa yhdessä oloa ja teltta- ja ruokakuntien sopimista. Paistoimme illalla makkaraa ja kävimme saunomassa ja uimassa. Minäkin sain vihdoin sen talviturkin kokonaan heitettyä, vaikka olikin aika kylmää vettä.

Lauantaina lounaan jälkeen pistimme rinkat selkään ja lähdimme vaeltamaan. Edessä oli noin 12 kilometrin taival. Maasto oli aika mukavaa, vaikka välillä suhteellisen haastavaakin. Reitillemme osui paljon suota, jolla oli hyvin vaihtelevasti pitkospuita, vaikka niitä kuulemma piti olla joka paikassa. Reittivalintaan kuului myös hyvin jyrkkä nousu, joka tuntui rinkka selässä suhteellisen rankalta. Tuntui melkein siltä, että nelin kontin olisi helpompi mennä. Välillä oikeasti käytinkin käsiä kipuamisessa apuna.

Onnistuin jotenkin kummallisesti kadottamaan perjantaina keppini välillä Pukinmäki-Pasila, joten sitä en todellakaan voinut käyttää metsässä. Muutenkin kepin käyttö siellä olisi ollut turhaa, sillä se olisi tökännyt jokaiseen kiven koloon ja kantoon. Minä, kuten varmaan muutkin sokot, "roikuin" edellä kulkevan rinkasa. Käytännössä siis pidin vain siitä kevyesti kiinni, vaikka rinkkaopastajani sanoikin välillä, että ihan varmasti roikuin siellä (enkä!). Koska rinkka pomppii kantajansa liikkeiden mukaan aikas mukavasti, sai tällä tavoin hyvin helposti informaatiota kaikista kivistä, ylä- ja alamäistä, kuopista ja kannoista. Tietysti siihen lisäksi sanalliset ohjeet puunrungoista tai suuremmista kivistä tms auttoivat kulkemista.

Juomavettä ei hirveästi ollut saatavilla reitin varrella. Onneksi löysimme pari kappaletta kunnolla virtaavaa suopuroa, joten saimme juomakelpoistakin vettä pullojemme täytteeksi.

Iltapäivästä jengi alkoi olla hyvinkin väsynyttä ja nuutunutta. Kävelemistä tietysti hidasti ja vaikeutti ne suokohdat, joihin ainakin allekirjoittaneen kengätkin jäivät pari kertaa jumiin. Ei ehkä kannata ottaa vaellukselle vain kuminauhoilla olevia lenkkareita, joista muutenkin tulee kaikki vesi läpi. Kiristettävät kengännauhat on ihan yes, ettei kengät niin helposti irtoile vähän maiskahtelevassa maastossa.

Parin kilometrin matkan kuljimme maantienviertä. Kavereiden kanssa keksimme vilkuttaa kaikille ohikulkeville autoille ja meille jopa vilkutettiin takaisin. Jossain vaiheessa olin ainut porukasta, joka vilkutti, ja nuorisosihteerimme ihmetteli, miksi ne miekkoset ilkuttelivat sieltä autoistaan, kunnes tajusi, että minä vilkuttelin niille. Se oli varsin hauskaa ja sai oman mielenkin kohoamaan - kuten takuulla niiden autoilijoidenkin mielen.

Illalla satoi vettä. Kun pääsimme leiriytymispaikkaan, satoi vähän lisää vettä. Väsynyttä ja märkää porukkaa. Nuorisosihteerimme sanoi heti paikalle päästyämme, että jokainen laittaa sadetakin ja kuivan paidan päälle. Ihan fiksu homma, varmasti. Siinä meille keiteltiin muutamalla trangialla ruokaa ja toiset pystyttelivät liukuhihnatuotantona telttoja. Minulla oli Lidlistä ostettu teltta, jota äitini oli hehkuttanut ihan innoissaan. Teltta kuulemma kestää hyvin vettä ja sen kasaaminen on helppoa. Jälkimmäisen kohdan allekirjoitan täysin. Teltta on pakattu noin metrin halkaisialtaan olevaksi ympyräksi, näyttää siis frisbeeltä. Se vaan otetaan pussista pois ja vielä ympyrän ympäriltä kuminauha pois, käsketään kaikki sivulliset sivuun ja päästetään irti, niin teltta tekee "ping"-efektin ja kasaa itse itsensä. Sen jälkeen voi vielä lyödä pari tikkua maahan, että se pysyykin siinä. Sen kokoisen ympyrän kuljettaminen ei vaan ole ihan niin yksinkertaista. Jotenkin minä sain sen rinkkaani kiinnitettyä, mutta kapeimmista puiden väleistä oli pakko mennä sivuttain.

Koko lauantain ja sunnuntain välisen yöbn satoi vettä. Joskus aamuyöstä se lakkasi ja siihen havahtui kyllä kunnolla. Aamulla olimme ihan märkiä, sillä Lidlin superhieno "ping"-teltta ei kestänytkään ihan niin hyvin vettä, mitä siinä väitettiin. Saumat ainakin vuosivat ihan kiitettävästi.

Märkä ja suhteellisen huonosti yönsä nukkunut porukkamme pakkaili tavarat, kasasi teltat (Lidlin teltta ei ole niin helppo pistää pakettiin kuin pystyttää) ja lähti taas vaellukselle. Suunnitelmissa oli nukkua seuraavakin yö metsässä, mutta asiasta päätettiin vielä järjestää äänestys myöhemmin päivällä ihmisten jaksamisen mukaan. Joukollamme oli suurin piirtein samanlainen puristus edessä.

Reitiltä löytyi jälleen paljon soita, joilla ei ollut pitkospuita. Välillä suokohdat olivat kunnon extremeä. Yhdellä pätkällä oli laitettu kaksi ohutta puun runkoa mallaamaan pitkospuita ja niillä sivuttain taiteillen kohdasta pääsi kuivin jaloin yli. Myöhemmin taas minun kenkäni jäi suohon.

Vaikka sunnuntain pätkä oli ehkä soisempaakin kuin lauantain, jotenkin se oli myös mukavampaa maastoa. Tai sitten sunnuntaina homma tuntui jo niin tutulta, että siitä pääsi paremmin nauttimaan. Meillä oli myös lyhyt lossi- ja kahluupätkä.

Iltapäivällä putosimme kartalta. Olimme kiltisti seuranneet maastossa olleita reittimerkintöjä sekä karttaa, mutta yhtäkkiä merkintöjä ei näkynyt enää missään ja kartalta ei löytynyt paikkaa, jossa me olimme. Vaihtoehtoina oli joko lähteä etsimään reittimerkintöjä tai paikkaa, joka löytyisi kartalta, tai sitten suunnistaa autotien ääntä kohti, kun se kuitenkin kuului. Päädyimme autotievaihtoehtoon, sillä eihän se voinut olla kaukana, kun äänikin kuului. Ei siis auttanut muu kuin raivata reitti ryteikön läpi.

Autotie löytyi ja sen avulla pääsimme takaisin kartalle. Olimme ihan oikeasti olleet karttaamattomalla alueella. Kartalle päästyämme totesimme olevamme muutaman kilometrin sivussa siitä, mihin meidän piti majoittautua seuraavaksi yöksi. Kävelimme taas pari kilometriä ison tien viertä (vilkuttelin edelleen kaikille autoille) ja söimme päivän lämpimän ruuan levähdyspaikalla. Perässä tuleva ryhmä oli myös kadottanut reittimerkit ja eksynyt, joten ei se voinut olla ihan vaan ihmisten vika. He olivat tosin eksyneet eri paikkaan kuin me, mutta autotien löysivät hekin ja saimme viimeisetkin ruuat paikalle.

Varsin ironista minusta on se, että metsässä, jossa olisi hyviä mahdollisuuksia teloa nilkkansa (kivet, kannot, juuret, kuopat yms...), ei nilkoilleni tapahtunut mitään ja kävelin varsin vapautuneesti ja rennosti. Heti, kun npääsimme maantielle kävelemään, väänsin jotenkin kummallisesti nilkkani niin, että siihen sattuu edelleen joissain asennoissa - yli viikko tapahtuneen jälkeen. Aluksi nilkkaan sattui muutamien askelien ajan, mutta myöhemmin väänsin saman nilkan uudestaan törmätessäni tien vieressä olevaan kaiteeseen. Siinä vaiheessa siihen sattui jo ihan kunnolla, enkä voinut tehdä muuta kuin irrottaa edellä kulkevan rinkasta ja istahtaa kaiteelle tuskissani. Käveleminen tuntui muutaman kilometrin ajan aika pahalta. Ei se silti ollut nyrjähtänyt tai mitään, ainakin luulen niin.

Vatsat täytettyämme tuli äänestyksen paikka siitä, menemmekö seuraavaksi yöksi metsään vai emme. Yksimielinen päätös oli Sisätiloissa nukkumisen kannalla. Se vaati seitsemän kilometriä tienviertä.

Loppumatkasta oli mahdollisuus valita hitaampi, mutta lyhyenmpi, metsäreitti tai hieman nopeampi ja pidempi tienvierusreitti. Minä lähdin metsään. Siltä pätkältä löytyi ihan oikea lähdekin ja neljän hengen metsäporukkamme sai täyttää juomapullonsa ihanan raikkaalla lähdevedellä.

Majoituspaikalle päästyämme levittelimme kaikki tavarat pihalle kuivumaan.

Maanantai meni vielä tavaroiden kuivattelussa ja huollossa. Koko päivä oli vain rentoa lokoilua ja yhdessä oloa. Makoilimme laiturilla ja ihan vaan olimme. Sekin oli mukavaa. Illalla paistoimme tikkupullaa.

Tiistaina lähdimme noin seitsemän kilometrin lenkille, ilman rinkkoja. Tämän pätkän kävelimme niin paljon nopeammin kuin aikaisempina päivinä, että ohjaajien ajattelema aikataulu petti parilla tunnilla. Pääsimme siis taas löhöilemään laiturille, kun odottelimme ruokailua. Tiistain reitillä oli oikeasti hyvät pitkospuut ja paljon hyviä mustikoita. Kävimme kävelemässä myös esteettömän luontopolun, jonka varrelta löytyi hyvin suuri avosuo. Onneksi siinä oli noin metrin levyinen puurakennelma (sitä ei voi enää kutsua pitkospuiksi), ettei kengät edes meinanneet kastua.

Viimeinen kokonainen päivä, keskiviikko, menikin sitten pakkailun parissa. Lounaan jälkeen lähdimme ajelemaan Nurmekseen, Bomban kylpylään. Siellä oli aivan ihana rentoutua ja pestä itsestään metsän pölyt ja liat. Lastenallas leluineen ja liukumäkineen oli aika suosittu, olihan siellä lämmintä vettäkin.

Täytimme vatsamme Bombassa ja lähdimme ajelemaan kotiin päin siinä yhdeksän maissa. Helsingissä olimme puoli neljältä aamuyöstä, vaikka suunnitellun aikataulun mukaan meidän piti olla vasta puoli kuuden aikaan. Pikkuisen tuli mietittyä, miten Itäkeskuksesta pääsee pois sellaiseen aikaan, kun metrot eivät kulje eikä omista taksikorttia. Kiltti bussikuski heitti sitten minut ja kaverini Pukinmäkeen lähtiessään ajamaan poispäin.

Vaellus oli mukava kokemus, vaikka oikeasti vaeltamista oli loppujen lopuksi vähemmän, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului ja vaikka sainkin pari kivuliasta rakkoa ja vaikka kenkäni tosiaan kävivät suossa. Olen ilmiselvästi sukua Ronja Ryövärintyttärelle, koska minusta on paljon helpompaa ja rennompaa liikkua metsässä kuin esimerkiksi kaupunkiympäristössä. Jotenkin se vaan toimii paremmin ja tunnen siellä olevani paljon enemmän kotonani. Tahdon vaeltamaan vielä uudestaan.