keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009

Kokeita, kokeita, kokeita

Lukio-opiskeluun kuuluu varsin tiiviisti koeviikot, joista en oikein osaa päättää, onko se tosi kivaa vai tosi stressaavaa. Ihan huippua tietysti on, että kokeet alkavat vasta yhdeksältä ja saa siis nukkua pidempään. Toinen huippu on, että reaaliaineiden kokeet loppuvat viimeistään yhdeltätoista (paitsi jos käytän lisäaikaoikeuttani) ja äidinkielen, englannin ja matematiikan kokeet viimeistään kahdeltatoista (taas paitsi jos käytän lisäaikaa). Kotiinkin pääsee siis mukavan aikaisin ja sitten ehtii tehdä vaikka mitä -- kuten lukea kokeisiin. Ylimääräisiä vapaapäiviäkin saa, ellei satu olemaan seitsemää koetta, jota minulla ei ole. Makaan maanantain laakereillani... Tai sitten luen kokeisiin.

Minun piti aloittaa kokeisiin luku jopa melkein ajoissa, mutta ikinä en saanut mitään aikaan, enkä jaksanut lukea. Eilen sitten aloin lukea yhteiskuntaopin kirjaa, kun koe on huomenna. Pääsin sivulle 64, kunnes nukahdin... Otin oikein mukavat tunnin tirsat ja jatkoin lukemista kirjan puoleen väliin asti. Mitä, minäkö muka väsynyt, jos nukahdan kahdeksalta yhteiskuntaopin kirjaa lukiessani ja nukun tunnin lattialla, tietokoneen vieressä?

No, pääsin sitten vihdoin oikeasti nukkumaan ja aloitin Khaled Hosseinin Leijapojan lukemisen. Pyörin tunti kaupalla hereillä ja kuunnellen kirjaa, en millään nukahtanut, vaikka olin älyttömän väsynyt. Viimein sammutin kirjan ja yritin nukahtaa hiljaisuuteen... Ja kyllä se uni sitten tuli, taas kun olin ensin jonkin aikaa leikkinyt hyrrää.

Tänään aamulla havahduin pienesti unestani ja sormeilin vielä horroksessa kelloa -- kuten teen aina herätessäni. Piti oikein kahdesti katsoa sitä, ennen kuin pomppasin järkyttyneenä pystyyn ja etsin kännykän käsiini tarkistaakseni kellonajan siitä: 8:28. 32 minuuttia kokeen alkuun.

En ole pitkään aikaan tullut niin vauhdilla alas parvisängystäni tai saanut niin nopeasti vaatteita päälle. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa herätyskellon soimisesta... Tulin vaan siihen tulokseen, että tästä lähtien jätän kyllä sen kännykän alas, enkä ota sitä ylös hyllylle, josta pystyn -- sängystä nousematta -- sammuttamaan herätyksen.

Soitin taksin 8:35 ja olin koulun pihassa tasan yhdeksältä, radion aikamerkin mukaan. Tein varmasti myös henkilökohtaisen ennätyksen koulun portaissa kipittäessäni neljänteen kerrokseen. Opettaja ei ollut ennättänyt vielä aloittaa koetta, vaikka kylläkin melkein kaikki istuivat jo paikoillaan. Tungin takanurkkaani istumaan ja minulla oli tietokone kirjoitusvalmiina 9:07, samaan aikaan, kun opettaja käski porukan hiljaiseksi.

Olin lukenut kirja-arvostelulistan kirjoista neljä ja käytin ainakin ensimmäisen puolituntisen pohtiessani, mistä arvostelun kirjoittaisin. Vaihtoehtoinani oli Alice Monroun Kerjäläistyttö (olen lukenut häneltä myös Karkulaisen), Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa (aloitin häneltä eilen Leijapojan -- vaikka kuvittelinkin lukeneeni sen jo aikaisemmin... sekoitin johonkin muuhun miltei samannimiseen kirjaan), Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä ja Stig Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia. Päädyin Hosseiniin ja Tuhanteen loistavaan aurinkoon. Tarkistin ensin, miten kirjan henkilöiden nimet kirjoitetaan -- äänikirjaa lukiessa jää sellaiset asiat epäselviksi -- ja käytin vajaan puolitoistatuntisen arvosteluni kirjoittamiseen. Sitten lähetin tekstin opettajalle sähköpostilla, pakkasin koneeni ja yritin luovia itseni ulos luokasta, en ehkä niin kovin mallikelpoisesti, ja lähdin kotiin.

Kotona olin vähän kahdentoista jälkeen, väsyneenä ja nälkäisenä. En ollut syönyt vielä yhtään mitään, juonut vain vähän vettä kokeessa. Kuten arvata saattoi, jääkaappi oli melkoisen tyhjä, mutta kyllä sieltä jotain löytyi nälkäiselle opiskelija-paralle.

Kotiin tultuani minä olen nukkunut päiväunia ja kuunnellut vähän lisää Leijapoikaa. Olen myös harkinnut jo moneen kertaan yhteiskuntaopin ja historian kirjojen lukemista sekä kaupassakäyntiä ja ruuanlaittoa. Ehkä tässä vielä ehtii.

Minua oikeasti hieman pelottaa perjantainen historian koe: paljon asioita, joista minulla ei ole kovin suurta hajua. Olen muutamaan kertaan oikeasti itsekin miettinyt, mihin ihmeeseen olen tuntini käyttänyt, kun en muista niillä käsitellyistä asioista juuri mitään. En myöskään ollut koskaan maanantaisin tunneilla, sillä kävin kirjallisen ilmaisun kurssia samaan aikaan. Nyt pitäisi siis lukea parissa päivässä 200 sivua ja yrittää sisäistää asiat. Alunperin suunnittelin myös tekeväni hienon aikajanan, jota voisin kurssien edetessä aina täydennellä, jotta saisin kunnolla kuvan siitä, mitä tapahtui milloinkin. Helpottaisi takuulla yo-kirjoituksiin lukemista, historian kun aion kirjoittaa. Vähän epäilen, etten enää ehdi aikajanaa vääntää kasaan. Enkä taida myöskään päästä opettajan kalvomuistiiinpanoihin käsiksi, jotka löytyisivät kyllä netistä; sivustolta, joka ei aina oikein halua toimia koneellani.

Onneksi matikka, englanti ja psykologia ovat vasta ensiviikolla.

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Kiireinen on arkeni taas

Joskus kahdeksannella luokalla minulla oli koulun lisäksi viikottaisia harrastuksia aika paljon. Oli yleisurheilua (kahdesti viikossa), kitaratunteja ja teatteriharkkoja. Puolivälissä kahdeksatta luokkaa tiputin kitaratunnit pois huomattuani, etten jaksanutkaan kaikkea, teatteriproggis loppui keväällä ja yleisurheilunkin lopetin kesällä. Sen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, sitten aloitin aikidon, jota kesti oikeastaan vain puoli vuotta... Lukioon mennessä minulla ei ollut enää mitään aikataulutettuja, viikoittaisia harrastuksia. Ei muuta kuin koulun kuoro ja joka toinen maanantai Sporttis-kerhossa ohjaaminen.

Tähän on taas tullut muutos, mikä ei välttämättä ole kovin fiksua. Minulla on tässä jaksossa 6 lukuainetta, seuraavassa viisi, sitten neljä, taas viisi ja viimeisessä neljä. Kuusi lukuaineen kurssia on aika paljon -- siihen päälle vielä niiden ei-lukuaineiden tehtävät niin, että olen oikeasti jo koulussa melkein päivittäin kahdeksasta neljään. Tähän päälle olen kaikesta huolimatta kerännyt roppa kaupalla harrastuksia -- taas.

Maanantaisin minulla on kitaratunti, joka kestää 45 minuuttia. Tiistaisin on koulun kuoro varttia vaille viidestä puoli seitsemään, ja torstaisin teatteriharkat viidestä kahdeksaan. Viime viikolla naisten maalipallomaajoukkueen valmentaja soitti minulle ja houkutteli minua jälleen pelaamaan enemmänkin, ja arvatkaapas, kuinka siinä kävikään... Yllytyshullu kun olen, lupauduin lähtemään maajoukkueleirille muutaman viikon päästä. Olen myös pelaamassa tämän vuoden maalipallosarjassa yhdessä joukkueessa ja ajattelin, että harkoissakin pitäisi käydä -- pelkät turnaukset eivät ehkä riitä. Ainoat harkkavaihtoehdot ovat maanantaina 20-22 jossain Vantaalla (kellonaika ei houkuta...) tai tiistaina 18-20 Espoossa. Valitsin tiistain. Se tarkoittaa tosin sitä, etten voi olla sekä kuorossa että pelaamassa maalipalloa. Tämänkin ratkaisin niin, että olen noin joka toinen viikko kuorossa, joka toinen maalipallossa.

Niin, läksyjäkin pitäisi joskus tehdä... Ja taikatemppuja... Sitten välillä pitäisi kai ihan rentoutuakin ja nähdä kavereita. Ai niin, en asukaan enää täyden palvelun kodissa, vaan pyykit, tiskit, kaupassakäynnit, roskat, ruuanlaitot, laskujen maksamiset etc. pitäisi myös hoitaa jossain rakosessa. Ehkä minä pärjään.

Viikonloppuna ajattelin ymmärtäväni, miksi lopetin kasilla kitaratunnit. Nyt tunnin jälkeen en taas ymmärrä sitä. Ei se ole stressaavaa hommaa, ellei siitä ota stressiä. Tai ymmärrän, miksi lopetin kasilla kitaran soiton, nyt ei vaan ole ihan sama tilanne, vaikka tavallaan tekemistä koulun takia on paljon enemmän. Minulla ei sentään ole yleisurheiluharkkoja kahdesti viikossa.

*******

Kävin eilen ostamassa itselleni läjäpäin herkkuja. Myyjä kysyi, onko juhlat tulossa. En oikein viitsinyt sanoa, että ei, tämä kaikki on minulle, joten myöntelin vaan nätisti. Olisihan sitä tietysti voinut selittää minulla olevan koeviikko tulossa, eikä suinkaan juhlat. Koeviikko vaatii herkkuja. On varmaan hyväkin aloittaa se urheileminen taas... Toisaalta myös aivotoiminta kuluttaa kaloreita.

keskiviikkona, syyskuuta 23, 2009

Kummallisia puheluita

NKL:n nuorisotoimi järjestää joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna (paitsi viime vuonna se oli eri aikaan) nuorisofoorumin, jonka teema vaihtelee vuosittain. Foorumin pääasiallinen idea on valita uusi Nutor, mutta kyllä siellä on muutakin ohjelmaa - senkin takia, että paikalle edes tulisi ihmisiä valitsemaan sitä Nutoria, järjestötoiminta kun ei välttämättä ole niin suosittua. Tai siis jos olisi pelkkä Nutorin valintakokous, se tuskin saisi kovin suuren osallistujamäärän.

Tämän vuoden teemana on elokuvat ja minun on pitänyt hommata meille vierailijoita. Myönnetään, vierailijoiden hommaaminen on mennyt hyvin viimetinkaan... Yritin ensin pari viikkoa saada kiinni näyttämöilmaisun opettajaani, koska tiedän, että hänellä on kontakteja elokuvamaailmaan. En saanut ikinä opettajaa kiinni ja vasta silloin aloin vähitellen miettiä muita mahdollisia kontakteja. Olen sitten odotellut kärsimättömänä, miten esimerkiksi ohjaajan hommaaminen on sujunut kontaktien kautta... Aika hiljaista... Tajusin myös hiukan myöhään, että niin, oma äitini on puvustaja! En siksi ajatellut häntä ihan ensimmäisten joukossa, koska äiti on puvustanut lähinnä teatterille. Tai oikeastaan luulin, että vain teatteriin, mutta kun häntä foorumiin asiantuntijavieraaksi kysyin, sain tietää hänen puvustaneen myös TV-elokuvia, joskus opiskeluaikanaan.

Tästä kaikesta alkuselvityksestä pääsen vihdoin aiheeseeni, siis niihin omituisiin puheluihin.

Soitin maanantaina yhdelle elokuvaohjaajalle, hän ei vastannut. Jotain tunnin päästä hän soitti takaisin ja vastasin puhelimeen kiltisti: "Ronja Oja."
"Ai Roni? Mitä sä mun puhelimeen soitat?"
"Öö... Siis häh?"

Esittelin itseni uudestaan ja puhelu sai jatkua enemmän normaaliin tapaan. Hämmennyin tästä alusta niin pahasti, että lähes tulkoon änkytin koko ajan, kun selitin asiaani. Tai ainakin olin hyvin epävarma.

Eilen soitin toiselle elokuvaohjaajalle, sellaiselle, joka on vetänyt myös kuvailutulkkauskoulutusta ja voisi siis mahdollisesti myös kuvailutulkata elokuvan, jonka katsomme (joo, sain tämän ohjaajan numeron jo pari viikkoa sitten, mutta silloin luotin vielä vahvasti muihin kontakteihini ja siihen, että saisin niiden kautta ohjaajan...). Hän kaivoi ilmeisesti kännykkäänsä repusta ja puhelu alkoi kauhealla kahinalla, kun hän etsiessään painoi vahingossa jo puhelun auki.

"...Haloo?"
"No haloo... Ronja Oja tässä hei."

Tämäkään puhelu ei siis alkanut ihan niin käsikirjoituksen mukaan. Nyt osasin jo paremmin olla hämmentymättä... Vaikka se vastakkainen osapuoli vaikutti kyllä hämmentyneeltä. En kohta enää soittele kenellekään elokuvaohjaajalle, kun aina joku menee vikaan.

lauantaina, syyskuuta 19, 2009

Pitkän tauon jälkeen

Palaan taas kirjoittamaan.

Pitkä taukoni on johtunut mm. siitä, että koneestani hajosi pari viikkoa sitten virtajohto - tai siis laturi. Olin melkein kaksi viikkoa johdotta ja sen jälkeen pitikin sitten lueskella hyvin monesta aineesta niitä asioita, jotka sen parin viikon aikana käytiin, kun minulla ei ollut konetta, eikä siis myöskään kirjoja.

Ilman tietokoneen johtoa oli paljon vaikeampaa olla kuin silloin, kun kännykkäni oli muutaman päivän puhumatta. Joku kuukausi sitten päivitin kännykän ohjelmiston ja varmuuskopioilin tiedostoja, kuten Nokia kehotti minun tekevän. En kuitenkaan tajunnut varmuuskopioida puheohjelmaa... Sen jälkeen minulla oli päivitetty kännykkä, joka ei puhunut minulle. Nyt minulla oli pari viikkoa tietokone, jossa ei ollut virtaa. Oli oikein mukava selittää opettajille, miksen voi tehdä mitään. Sähköpostit sain sentään luettua kännykällä.

Mutta nyt on siis jälleen tietokoneessa virtaa ja suurin osa rästitehtävistäkin tehtynä. Torstaina luin yhteensä viisi tuntia historiaa, psykologiaa ja yhteiskuntaoppia. Siis sen jälkeen, kun olin ensin ollut seitsemän tuntia koulussa. Se ei edes tuntunut rankalta. Etenkään, kun jätin psykologian - mielenkiintoisimman aineen - viimeiseksi.

*******

Kävin eilen toisen kerran liikkumistaidontunnilla opettelemassa Helsingin rautatieasemaa. Nyt saatan osata liikkua siellä. Ensimmäisen kerran jälkeen se tuntui hyvin sekavalta, eilisen jälkeen on jo paljon selkeämpi kuva kaikesta. Pääsen tänään testaamaan, miten hyvin se onkaan hallussa, kun pitäisi kaveri tavata siellä.

*******

Tässä on ollut paljon tupareita viime aikoina. Ensin oli omat tuparini, viikko sitten Riikan ja tänään isoveljen ja hänen vaimonsa. Kuka vielä haluaisi järjestää tupareita ja kutsua minutkin vieraaksi?

*******

Seuraaviin Taikapäiviin on noin kymmenen kuukautta aikaa ja siellä on junioritaikureiden SM-kisat. Minulla on ensivuonna viimeinen mahdollisuus osallistua ko. kisoihin, joten pakkohan se on. Täytyy jo vähitellen alkaa oikein kunnolla miettiä, mitä siellä teen. Treenaaminenkin olisi ihan fiksua. Joten, jos satutte jossain tarvitsemaan taikuria, minut voi kutsua paikalle. ;)

*******

Meidän on pitänyt äidinkielen kursilla lukea Tuntematon sotilas. Toisen luettavan kirjan saamme valita listasta ja tästä toisesta kirjasta kirjoitetaan kirja-arvostelu kokeessa. Listassa olevista kirjoista olin lukenut jo kaksi ja suunnitellut lukevani kolmannen. Katsoin kuitenkin Celiasta, löytyisikö sieltä vielä niitä muitakin kirjoja... Ja löytyihän sieltä. Lainasin pari. Minulla olisi siis nyt kirja-arvostelukirjaksi vaihtoehtona kaksi, jotka olen lukenut, yksi, jonka olen aloittanut mutta pidin sitä niin tylsänä, etten jaksanut lukea ja kaksi, joista toinen kestää vähän päälle kuusi tuntia ja toinen vähän päälle 20 tuntia. Ajattelin valita tämän aikaisemmin lukemattoman 20 tuntisen kirjan.

Kirjoitin tällä viikolla rästissä olleen tekstitaidonvastauksen, jossa piti arvioida erään artikkelikokonaisuuden retorisia keinoja. Palautteeksi sain, että teksti on sinänsä ihan hyvää, mutta retoriikkaa pitäisi vielä vähän tarkemmin arvioida ja että minun pitäisi ottaa huomioon myös kuvien retoriset keinot. Jassoo. Kuinkahan minä arvioin kuvan retorisia keinoja? Opettaja ehdotti, että voin avustajan kanssa keskustella siitä kuvasta. Jep. Eihän se nyt kuitenkaan ole sama asia. Hän myös selitti, että harjoittelemme ylioppilaskirjoituksiin ja siksi on tärkeä ottaa myös kuvan retoriikka huomioon. Minä huomautin, etten voi myöskään ylioppilaskirjoituksissa katsoa kuvia ja ettei minulla ole kirjoituksissa edes yhtään kuvaa. Sain vapautuksen kuvan retoristen keinojen arvioimisesta.

*******

Aion aloittaa kitaran soittamisen uudestaan, ihan tunneille menemällä. Siis jos opettajalla, jolta kysyin, on tilaa. Vähän pahalta näyttää.