tiistaina, maaliskuuta 31, 2009

Maailmanvalloitus lähtee Kalliosta - liikkumistaidontunti osa 7

Minä käytin koeviikon vapaapäivät hyväksi ja opettelin taas vähän lisää reittejä.

Tutustuimme yleisesti vähän lisää Kallion ympäristöön ("Tästä Teemu käveli viime Kotikatu-jaksossa ohi. Tässä on kotikadun se VB... Ja tällä pelastuslaitoksella Teemu on töissä.") ja tarkemmin opettelimme reittiä Viidennenlinjan Siwaan ja yhteen kahvilaan, jossa on tullut istuttua kavereiden kanssa jos jonkin kerran.

Karhupuiston ratikka- ja bussipysäkit on nekin nyt hallussa, joten ysi ratikan ja 51 bussin reittien varrella asuvat kaverit: varokaa, minä tulen käymään!

Mäessä olevat kadut ovat jotenkin pelottavia, kun siellä saattaa olla niitä portaita yllättävästi katutasosta alempanakin. Jänniä koloja kadussa, joita minä aina pelästyn, vaikka osaankin odottaa niitä. Niin, ja se Karhupuiston kulmalla oleva risteys... Liikaa autoja liian moneen suuntaan.

Olen ihan täysin sitä mieltä, että valloitan vähitellen koko maailman. Se lähtee tästä Kallio-tuntemuksesta, mutta kyllä kohta koko Helsinki on minun (ja koska Helsinki yrittää levitä lähiyjmpäristöön, saan minäkin siinä samalla lisää omaisuutta!).

Toinen harjoittelun kohde oli Pasilan juna-asema. Vinkeä paikka, sanoisin. Hyvin yksinkertainen, oikeastaan. Nyt ei tarvitse enää pyytää ihmisiä heittämään minua junalle, mikä on aika positiivista. Alkaa vähitellen tuntua siltä, että voisin olla itsenäinen (itsepäinen) ihminen.

Pasilan asemalla kaikki laiturialueet on jotenkin niin samanlaiset. Kaikki kulmat on myös aina 90 asteen kulmia, eikä sieltä löydy muutenkaan mitään kovin ihmeellisiä juttuja. Hyvin neliskanttista meininkiä, mikä on aika helppo hahmottaa.

Melkein harmittaa, ettei Helsinkiä ole rakennettu viivottimen kanssa neliönmuotoisiksi kortteleiksi. Sellainen kaupunkirakenne olisi ainakin sokkona helpompi käsittää. Nyt niitä teitä menee ihan sikin sokin vähän joka suuntaan, ja minun pääni sisällä oleva kartta on ihan hukassa ja sekaisin, kun en tarkkaan tiedä, mihin mikäkin katu menee. Toisaalta kyllä ruudukkokaupunki on aika tylsä juttu. Sellainen olisi vain helpompi tajuta. Se olisi vähän niin kuin koordinaatisto. Näin pitkän matikan lukijana - erityisesti - on tuo koordinaatisto tullut aika tutuksi.

perjantaina, maaliskuuta 20, 2009

Näyttelemisen vaikeus

Näyttämöilmaisun toisella kurssilla työstetään aina valmista tekstiä, kun ensimmäinen kurssi keskittyy lähinnä itseilmaisun parantamiseen, improvisaatioon ja sellaiseen. Meidän kurssillamme saimme valita tekstit täysin itse. Oli tarkoitus tehdä pareittain dialogikohtauksia, mutta minä olin pois sen tunnin, jolla parijaot tehtiin. Koska yksi kurssille ilmoittautunut ihminen ei ikinä tunneille ilmestynyt, meitä oli pariton määrä ja minulle napsahti monologi-kohtaus.

Sain etsiä sitä monologiani kauan. Näytelmätekstejä ei ole niin helposti netissä saatavilla, kukaan ei lähtenyt kanssani etsimään niitä paikallisesta kirjastosta ja Celiasta lainatessa pitää odottaa pari päivää, että kirjat tulevat postitse. Onneksi meillä on ihana *THP-verkko, jonka kautta näkkärinä saa elektronisia kirjoja parilla klikkauksella. Onneksi myös THP:llä oli muutamia näytelmiä.

Pitkän jahkailun ja monologikohtausten vertailun jälkeen päädyin Heli Laaksosen näytelmään Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Koko teksti turuksi, mikä minua aluksi hieman pelotti... Lopulta tyydyin siihen, että muuten puhun sitä kieltä, mitä nyt itseltäni suusta sattuu tulemaan (sinne livahti kyllä vähän vahingossa enemmän turkuun vivahtavia sanoja) ja vaan yhden puhelun vedän oikeasti turuksi. Niin sen jopa oppikin.

Pahoittelut Heli Laaksoselle, mutta alkuperäistekstiä ja tilannetta hiukan siis muuteltiin omaa tarkoitustani varten. Tekstin mukaan kaikki tapahtuu lupsakkaiden kaksosveljien sekatavarakaupassa, mutta minun kohtaukseni oli näytelmästä niin irrotettu tapaus kun vaan ikinä voi olla. Kaksi nuorta naista istui kahvilassa ja toinen tilitti ystävälleen rakkaussuhdettaan naimisissa olevaan mieheen.

Monologin esittäminen oli tajuttoman pelottavaa. Onneksi sain siihen sen toisen, jolle asiaani tilitän, enkä siis joutunut ihan itsekseni lavalla olemaan. Se helpotti hommaa hiukan. Silti panikoin koko esittämistä ihan tajuttomasti. Aikaisemmin olen oikeasti näytellyt vain Molièren Luulosairaassa luulosairaan, Arganin, tytärtä Louisonea, joka oli paljon fyysisempi hahmo kuin kahvilan pöydän ääressä istuva nuori nainen. Olen siis tottunut enemmän fyysiseen tekemiseen, jolloin siitä liikkumisesta ja fyysisyydestä saa apua tunteiden ilmaisuun. Pelkkä istuminen ei minulle ihan riittänyt... Mutta kai se sitten loppujen lopuksi ihan hyvin meni.

Tänään me siis esitimme kohtauksemme. Sain kivaa palautetta ihmisiltä, vaikka olenkin edelleen tosi epävarma siitä, miltä se näytti ja kuinka se oikeasti meni. Jotenkin minua vaan mietityttää koko ajan, että miltä oikeasti lavalla olemiseni näytti, oliko ilmeet, eleet ja katseen suunnat yhtään normaalin näköisiä... Kukaan ei sanonut niistä mitään, joten voisin vetää johtopäätöksen, että ihan suhteellisen normilta näytti. Toisaalta automaattisesti päättelen siitä ennemmin sen, ettei kukaan uskaltanut sanoa sellaisista asioista, jotka selvästi johtuvat sokeudestani. En itsekään sitten viitsinyt ruveta siinä koko ryhmän edessä anelemaan, että hei, sanokaa nyt jotain ihan tuosta minun olemisestani ylipäänsä. Voin varmaan opettajalle palautekeskustelussa asiasta mainita.

Näkövammaisteatterissa meille annettiin automaattisesti palautetta myös ihan siitä perus olemisesta, katseen suuntia, ilmeitä ja eleitä myöten. Nyt, kun en ole saanut siitä mitään suullista palautetta, on olo niiden suhteen todella epävarma. Miltä minä näytän lavalla? Olenko ihan kuin joku sokkopökkelö, joka katselee hassuihin paikkoihin ja jonka ilmeet näyttävät oudoilta? Elehdinkö normaalisti, vai liian vähän vai liian voimakkaasti? Mitä minä teen? Hankalaa. Tiedän, ettei sokkona voi oikeasti näyttää näkevältä ihan täysin, sen olen jo melkein sisäistänyt. En minä silti haluaisi olla oudon näköinen lavalla sen takia, että katselen väärään suuntaan tai eleeni eivät näytä yhtään normaaleilta. Varmaan niistä huomautetaan, jos niissä on jotain vikaa. Minusta vaan olisi kiva kuulla jo silloin, kun ne ovat hyvin. En ole ikinä nähnyt ihmisten ilmeitä normaalissa kanssakäymisessä, eleetkin on jääneet vähän vähemmälle. Joka tapauksessa en ole niitä viiteen vuoteen nähnyt lainkaan, joten kaikki on muistikuvien, kirjojen ja verbaalisten selitysten varassa.

Jossain kohti päätäni on varmaan vikaa, kun kuvittelen usein kehujen johtuvan vain jostain säälisympatiasta sitä kohtaan, että olen sokea ja teen silti asioita. Jenni-Juulia taisi kutsua sitä kiltteysrasismiksi.

*THP: (tiedonhallintapalvelu) paikka, jonka asiakkaina olevat näkövammaiset saavat sanomalehtiä, aikakauslehtiä, Celian kirjoja ja asiakkaiden itsensä skannaamia kirjoja kätevästi elektronisessa muodossa. Tekijänoikeuslaki, 17. pykälä, I like you.

*******

Kolme viikkoa Taikapäiviin... Mainittakoon, että Markku Purho KY antaa minulle avustajan kongressikortin ilmaiseksi. Esimerkillistä toimintaa! Jostain syystä minä olen monessa paikassa se 'ensimmäinen sokko', jonka kanssa näitä toimintamuotoja mietitään.

torstaina, maaliskuuta 12, 2009

Harrastusmeininkiä

Ensin on mainittava, että reputin viime jaksossa englannin (en muista, mainitsinko sitä täällä) ja tänään oli sitten uusintakoe. Nyt voisin jopa melkein kuvitella pääseväni läpi. Vastauspaperiin jäi ainakin paljon vähemmän tyhjiä kohtia kuin viimeksi. Ehkä se tästä vielä.

*******

Minun on pitänyt varmaan sata kertaa esitellä täällä niitä neulomiani villasukkia. Tein niitä puolitoista viikkoa ja sain jopa langat hiihtolomalla pääteltyä. Villasukkien valmistumisen jälkeen tein itselleni lapaset. Nekin tulivat valmiiksi jo kaksi viikkoa sitten, toisessa lapasessa meni päivä, toisessa joku pari, kun piti välillä olla koulussakin, valitettavasti. Okei, kyllä minä käytin yhden filosofiantunninkin neulomiseen.



Kuvassa pitäisi näkyä kivasti sekä villasukat (toinen lila vihreillä raidoilla, toinen vihreä liloilla raidoilla) että pikkulettini, jotka väsäsin vajaa pari viikkoa sitten samalla, kun kuuntelin hirveää läjää näytelmätekstejä. Koulussa ihmiset sanoivat minua pikkulettien ja tuon asun (vihreää fleegeä oleva tunikamainen hupparisysteemi, jossa pitkä "haltiahuppu") takia metsähaltiaksi.



Tässä sitten ovat lapaset. Samoista langoista tehty kuin villasukat. Ranneosa vihreä kahdella ohuella lilalla raidalla, kämmenosa lila vihreällä sahalaitaisella langalla. Äitini pääsi oikein valokuvamalliksi tätä kuvaa varten.

Esimerkiksi äitini ihmetteli, kuinka osasin tehdä lapasiin tuollaista kuviota, vaikken näe niitä lankoja. Hän ei kuulemma olisi osannut, jos pitää kuvio pitää vaan päässä. Ihan helppoahan se oli... Aina välillä piti vaan tarkistaa, kumpaan lankakerään se lanka milloinkin meni. Joo, okei, kyllä se takkuili välillä tosi paljon, mutta sain kuvion kuitenkin tehtyä ja se oli aika hienoa. Minulta on myös pari tässä kysynyt, voinko opettaa heitäkin neulomaan, hih. En minäkään ollut vielä vuosi tai pari sitten mikään hyvä neuloja. Yläasteellakin meni pari kuukautta, että sain villasukat valmiiksi ja silloin tuli toisesta sukasta pienempi kuin toisesta, kun en jaksanut keskittyä siihen niin kauaa.

*******

Kuukauden päästä on Kouvolassa Taikapäivät (koko pääsiäinen taikureita, jeah!) ja olen taas vaihteesta ihan fiiliksissä kaikesta, mihin saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että pääsin eroon englannin opiskelusta. Joka tapauksessa odotan Taikapäiviä jo ihan 'kybällä'.

Ostin maanantaina itselleni salkun, johon voin taikavermeeni sijoittaa. Se on hieno sininen lukollinen työkalusalkku. Opin jopa käyttämään sitä lukkoa, kun päivän verran sitä pohdin. Salkkuni tulee kyllä kokemaan tässä vielä paljon tuunausta.

Ihan melkein käskystä pitää mainita (ei minua oikeasti mitenkään käsketty ;) ), kuinka mahtipalvelua sainkaan tällä viikolla Markku Purho KY:ltä. Heilläkään siellä ei ole ollut kokemusta sokkoasiakkaista ennen minua. Tähän asti on jo ollut todella upeaa, että sain viime Taikapäiville oppaani halvemmalla ja että olen saanut Jokerista sähköisen version. Tällä viikolla sain Jokerin sähköisen version jo ennen, kuin sitä on edes paperiversion tilaajille lähetettykään. Eli, olen tällä kertaa Suomen ensimmäinen, joka sai vuoden -09 toisen Jokerin itselleen!

Olen koko alkuvuoden miettinyt, uskaltautuisinko sunnuntaisin tapaamaan Helsingissä muita taikuri-ihmisiä. En ole vielä uskaltanut, mutta ehkä tässä vielä... Ei, kun kyllä, minä vielä uskallan mennä sinne. Eivät ne niin pelottavia ole.


---
Villasukkakuva: Lotta


Edit: Sain kuulla, ettei tämän merkinnän kuvat näy normaalisti. Saattepahan tekin uusia kokemuksia netinkäytöstä: se on ihan normaalia, että tietää sivulla olevan kuvia, mutta niiden sisältö jää hämärän peittoon. Minä olen sentään ainakin yrittänyt selittää kuvien sisältöäkin.

Ei vaisinkaan. En tiedä, mikä niissä mättää, koska kuvien html-koodit näkyvät (minusta ainakin) ihan normaalisti ja muutenkin ne puheohjelmilla on ihan normeja. Kuulemma kuvattomia kuvia klikkailemalla saa ne näkymään. Jos ei sekään auta, voin yrittää tehdä asialle jotain, jos osaan.

lauantaina, maaliskuuta 07, 2009

Pimé café - asiakaspalvelua pimeässä

Tänä keväänä järjestetään EU:n Youth in Action -rahoituksella neljä Pimé caféa kolmessa eri kaupungissa. Eilen oli ensimmäinen kahvila, Helsingissä.

Pimé café on täysin pimeässä toimiva kahvila, jossa näkövammaiset nuoret toimivat tarjoilijoina. Sen tarkoituksena on antaa näkevälle "valtaväestölle" kokemus sokeana elämisestä. Okei, muutama kymmenen minuuttia ei anna kovin monipuolista kuvaa sokean arjesta, mutta siinä saa jo kokemuksen siitä, kuinka oikeasti tarvitsee toisen ihmisen apua vieraassa paikassa. Pimé café on myös oiva tilaisuus kysellä kaikkia mieleen pälkähtäviä kysymyksiä suoraan näkkäreiltä itseltään.

Joskus seitsemän vuotta sitten - luulisin - oli Heurekassa Dialogi pimeässä -näyttely, jonka lopussa oli myös pimeä kahvila. Se oli minulle itselleni edellinen kerta, kun olin tuollaisessa jutussa ollut. Silloin näin vielä. Minua jännitti etukäteen todella paljon se, kuinka osaan toimia oikeasti pimeässä (typerää, sillä en huomaa eroa täysin pilkkopimeän tai valoisan tilan välillä) ja kuinka osaan opastaa ja tarjoilla ihmisille pullat ja kahvit.

Ensimmäistä asiakasjoukkoa opastaessani ja auttaessani jännittikin ihan pirusti. En ollut vielä täysin varma, missä kohtaa tilassa on mikäkin pöytä ja mistä löydän pöydältä termarit, joissa juomat oli. Saati sitten, että olisin osannut käyttää niitä termareita. Kuitenkin jo parin avustamani asiakasporukan jälkeen homma alkoi sujua hyvin ja minulla oli oikeasti hauskaa. Kotitaloustunneilla skippasin aina kaikki tarjoilutehtävät, mutta kyllä se silti edes jotenkin sujui. Okei, ehkä tuo oli vähän eri asia kuitenkin, kun otin pullan korista ja annoin sen ihmisille käteen. Nyt vasta tajusin unohtaneeni aina servettien antamisen... Öh, kukaan ei pyytänyt servettiä.

Ihmisten kommentit pimeästä tilasta olivat ihan mielenkiintoisia, kuten kysymyksetkin. Kuitenkin minusta kaikki siellä suhtautuivat hommaan tosi kivasti ja rennosti. Oi, kun kommunikaatio ihmisten välillä olisi muulloinkin noin rentoa! Ei pelkästään se, että he pitivät pilkkopimeässä meitä tarjoilijoita, jotka olimme siis kaikki enemmän tai vähemmän näkövammaisia, aivan normaaleina nuorina, vaan ihmiset saattoivat myös jutella spontaanisti muiden pöydässä istuvien kanssa, vaikka he eivät välttämättä tunteneetkaan toisiaan yhtään.

Tuollainen palveluammatti on vähän harvinaisempi näkövammaiselle, joten oli oikeasti siisti kokemus. Pääsen vielä kahteen caféen tarjoilemaan.

Jostain syystä liikun pimeässä tilassa, jossa siis kukaan muukaan ei näe mitään, paljon rennommin kuin silloin, kun tiedän jonkun näkevän. Sama on oikeastaan myös silloin, jos olen pelkässä näkkäriporukassa - en jännitä liikkumistani yhtään niin paljoa, kuin näkevien seurassa. Toisaalta myös tiedän, että larpatessani näkevää, liikkumiseni on vapaampaa ja rennompaa. Sama vaikutus -- pienemmässä mittakaavassa tosin -- on myös sillä, että otan kengät pois ja pyörin sukkasillani.

´Loput Pimé cafét järjestetään Jyväskylässä, Oulussa ja vielä uudestaan helsingissä. Kannattaa mennä/tulla käymään, jos suinkaan pääsee. Minut voi bongata pimeilemästä Oulussa ja Helsingissä.

Jyväskylä: 24.3, Tanssisali Lutakko / Kahvila Lutakko (1. krs. sisäänkäynti kadun puolelta, os. Schaumanninkatu 3), klo. 14.00-19.00
Oulu: 28.3, Kumppanuustalo (os. Isokatu 47), klo. 10.00-16.00
Helsinki: 4.4, Itäkeskus, Iiris (Marjaniementie 74), klo. 10.00-16.00

Tervetuloa.

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Lukio-opiskelun vaikeus

Meidän pitää perjantaihin mennessä tehdä ensivuodelle alustavat kurssivalinnat. Koulun nettisivuille tuli ensivuoden kurssitarjotin vasta tänään, joten en päässyt valintojani tarkemmin aikaisemmin miettimään. Tosin ne eivät hirveästi muuttuneet kurssitarjottimenkaan kanssa siitä alkuperäisestä.

Suositeltava kurssimäärä vuodelle olisi noin 30-34 kurssia, muistaakseni. Tämän hetkisessä suunnitelmassani minulla olisi ensivuonna 38 kurssia. Tiedän, että se on liikaa. En vain keksi enää, mistä voisin karsia.

Aion kirjoittaa äidinkielen, englannin (lyhyenä), matematiikan (pitkänä), psykologian, historian ja yhteiskuntaopin. Filosofiakin olisi kiva kirjoittaa, mutta valitettavasti psykologia, historia ja filosofia ovat samana päivänä, joten ne pitäisi hajauttaa kolmeen kirjoituskertaan, eikä minulla siihen ole varaa kolmivuotisella opiskelulla. En saa minkään kursseja täyteen kakkosvuoden kevääseen mennessä, joten filosofiasta oli pakko luopua. Haluan silti opiskella sitä filosofiaa kaiken mahdollisen määrän. Näiden lisäksi on reaaliaineiden pakolliset kurssit ja ne kaikki taideaineiden kurssit, joita minä haluaisin käydä. Niitä on vaan yksinkertaisesti LIIKAA.

Haluan opiskella kirjallista ilmaisua, näyttämöilmaisua, puheilmaisua, mediaa ja teatterioppia, ainakin. Sen lisäksi haluan osallistua näyttiksen proggikseen ja median ja kirjallisen ilmaisun yhteiseen proggikseen. Kuvaamataidonopettaja sai minut myös oikeasti innostumaan siitä kuvisdiplomista, joten sitä varten pitäisi käydä yhteensä neljä kuviksen ja lavastuksen kurssia pohjalle. Tanssistakin olisi kiva käydä akrobatiakurssi, jos sen voisi käydä ilman tanssi ykköstä. Ja ai niin, ensivuonna on vanhojentanssitkin. Siitä tulee vielä yksi kurssi lisää (39).

Jotta saisin oikeasti opiskeltua sen kaiken, mitä haluan, kolme vuotta ei riitä mitenkään. En ymmärrä, miten ne tulevat toimeen, jolla on vielä joku kolmas vieras kieli tai pitkää kemiaa ja fysiikkaa. En haluaisi jättää yhtään pakollista kurssia käymättä, vaikka erityislukiossa meillä on oikeus vähentää reaaliaineiden pakollisia kursseja. Tämä alkaa uhkaavasti vaikuttaa siltä, että lukio-opiskeluni venyy nelivuotiseksi.

Tiedän, että jotain noista kursseista voi varmasti jättää vielä kolmannelle vuodelle. Jos minä niitä sinne siirtelen, sinne siirtyy lähinnä taideaineita, enkä varmaan sitten kolmantena vuonna teekään koulussa enää mitään muuta kuin lasken vähän matikkaa, käyn parilla kielten kurssilla, mahdollisesti vielä niiden aineiden kursseja, joita kirjoitan ja sitten olisikin pelkkää taidehörhöilyä. Kuulostaa ihan kivalta niinkin, mutta... Minä tahdon sitä kaikkea jo nyt! Onneksi torstaina on opoaika, niin pääsen tilittämään sinne tätä suurta ongelmaani. En haluaisi olla lukiossa neljää vuotta, koska haluaisin jo jatko-opiskelemaan. Silti haluaisin opiskella lukiossakin kaikkea... Tämä yhtälö ei oikein toimi. On raskasta olla kiinnostunut melkein kaikesta.

Kaiken tämän ensivuoden kurssisotkun lisäksi tuli vielä enkun kakkoskurssin uusiminen. Eipä tässä siis muuta kuin armotonta sanaston opiskelua ensiviikon torstaiksi.