keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Opiskeleminen on raskasta

Kevätväsymys ilmeisesti vaivaa, kun ei jaksaisi motivaatiota opiskelemiseen löytyä. Hävettää myöntääkin, miten paljon minulla on tällä hetkellä asioita rästissä ja miten vähän olen oikein tehnyt läksyjä tai muuten keskittynyt opiskelemiseen. Olisi niin paljon kaikkea miellekkäämpää tekemistä kuin joku koulu. Nyt sitä motivaatiota alkaa vähitellen taas löytyä enemmän, kun jaksokin kohta loppuu ja pitää oikeasti alkaa tehdä asioiden eteen jotain.

Lukion kanssa välillä iskee oikein epätoivokin siitä, pärjäänkö ja jaksanko. Etenkin silloin, jos ei ole saanut nukuttua kunnolla (mitä minulle tapahtuu kovinkin usein) saattaa työläät kotitehtävät tuntua oikeasti liian työläiltä ja raskailta. Viime viikolla oli parin päivää täysin valmis lopettamaan lukion siihen paikkaan. Onneksi nukkuminen, kaverien tuki ja itselleen luvan antaminen siihen, että voi palauttaa asioita myöhässä, vaikka se alentaakin arvosanaa, helpotti ahdistusta ja palautti uskon omaan pärjäämiseen. Nelivuotinen lukio kuulostaa silloin tällöin ihan mukavalta vaihtoehdolta, silloin kun ei tarvitsisi ahmia samaan jaksoon niin paljon kaikkea. Silti aion kyllä selvittää itseni kolmessa vuodessa lukiosta, ilman burn-outia.

Maanantaina koululääkärin tarkastuksesta sain mukaani reseptin melatoniiniin. Sitä olen nyt yhtenä iltana syönyt ja toivon, että se helpottaa nukkumista ja sitä kautta auttaa jaksamaan, kun unesta tulee virkistävämpää. Ainakin tänä aamuna heräsin jo hiukan pirteämpänä. Kuuri on vain kolmen viikon mittainen, mutta jos koen siitä oikeasti olevan apua, saatan käydä pyytämässä lisää. Melatoniinia kun erittyy käpylisäkkeestä ja sen erittymiseen valon vaihtelut ovat hyvin tärkeitä, käpylisäke saa tiedon valoisuudesta suureksi osaksi verkkokalvon välityksellä. Minä kun en valoa erota, eikä siis verkkokalvoni taida sitä ollenkaan tajuta, melatoniinin erityksessä voi olla häikkää. Lukemani mukaan sokeilla melatoniinin tuotantoon voidaan vaikuttaa myös esim. polvitaipeisiin suunnatulla valolla (älkää kysykö minulta, miten ja miksi joku on keksinyt kokeilla valottaa polvitaipeita), mutta ehkä yksinkertaisempaa on syödä sitä pillerinä.

Koulureppuni painaa noin 10 kiloa silloin, kun siellä on läppäri, pistenäyttö, pari matikan kirjaa ja laskin. Hartiani ja selkäni ovat aina jumissa, mikä luultavasti johtuu suureksi osaksi aivan liian painavasta repusta. Huonoilla työasennoilla voi tietysti olla oma osansa. Repun painoa helpottaakseni ostin miniläppärin, jota en tosin ole vielä saanut. Gigantissa lupasivat sen asennettuna tiistaiksi, mutta en vieläkään ole saanut ilmoitusta siitä, että se olisi valmis. En ymmärrä, miten niillä voi kestää Windowsin asentamisessa muutama päivä, kuten en sitäkään, miksi siitä pitää pulittaa melkein satanen. Innolla odotan miniläppärini saapumista. Minun tosin pitäisi myös jostain kaivaa esiin laatikko, jossa on puheohjelman, pistenäytön ja mm. office-paketin asennuslevyt. Minulla ei ole hajuakaan, missä sellainen laatikko on ja muistan viimeksi varmasti nähneeni sen Tuusulassa asuessani, vissiin viime kesänä. Toivottavasti se silti on kulkeutunut tänne tai sitten löytyy äidiltäni jostain.

Tänään olen menossa Radion sinfoniaorkesterin konserttiin. Ehkä siitä saan taas voimaa opiskeluunkin.

perjantaina, maaliskuuta 12, 2010

Taudin kourissa

Keskiviikkoaamuni alkoi pienellä pahoinvoinnilla, jonka toivoin johtuvan vain suuresta herkkujensyöntimäärästä (sunnuntaina oli sisarusteni triplasynttärit ja saimme sieltä mukaamme läjän kaikkea hyvää). Vähitellen aloin uskoa siihen, ettei pahoinvointi johdu ihan pelkästä ruokavaliosta. Pohdin oikein pitkään, menenkö kouluun vai en, sillä minulla oli heti aamulla tiedossa kirjallisen ilmaisun palautekeskustelu sekä tunti, jolla englannin tutkielma piti palauttaa. Englannin tutkielman kohdalla oli myös sellainen ukaasi, että jos sitä ei palauta tuntiin mennessä, ei pääse kurssista läpi. Kehitin mielessäni suunnitelmaa siitä, että jos en syö ennen kouluun menoa ja käyn siellä vain killin palautteen ajan ja vaan ojentamassa tutkielman opettajalle, pärjäisin kyllä. Loppujen lopuksi ilmoitin kuitenkin opettajille olevani sairas ja lähetin tutkielmanikin sähköpostilla.

Viimein uskaltauduin oikeasti kokeilemaan, pysyykö ruisleipä sisällä. Söin puolikkaan reissumiehen ja palasin sängylle makoilemaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli rynnättävä tervehtimään vessanpyttyä. Ei, ruoka ei pysynyt sisälläni, eikä huono olo ollut pelkkää kuvitelmaa.

Oksentamisen jälkeen olo koheni suuresti ja kykenin kävelemään pidempiäkin matkoja ilman, että tarvitsi koko ajan odotella vatsan rauhoittumista. Levitin varavuoteen lattialle, sillä en kokenut parvisänkyä kovin vatsatautiystävälliseksi. Kävin hakemassa vuoteen viereen pesuvadin ja soitin äidille ilmoittaakseni, että siellä pyörinyt vatsatauti oli nyt myös minussa.

Voittamaton taktiikka oli olla syömättä mitään: jos en syö, en oksenna. Jotenkin kummasti vesi pysyi sisälläni, mutta mikään sitä vahvempi ei. Vettäkään ei silti hirveästi tehnyt mieli litkiä, minä vaan nukuin ja makasin ja podin huonoa oloani.

Oksensin kahdesti koko päivän aikana, mutta illalla alkoi jo kiinteäkin tavara pysyä sisällä ja olo parantua huomattavasti. Torstai aamuna soitin vielä 12 tunnin unien jälkeenkin väsyneenä äidille ja kysyin, menenkö kouluun vai en. Hän kielsi minua ehdottomasti menemästä. Mutta enhän minä nyt enää ollut kipeä! Okei, pikkuisen väsytti ja ehkä vähän lämpöäkin oli, en sitä voinut enää tarkistaa, koska kuumemittarista loppui patteri keskiviikkona. Mutta olo oli kaikin puolin parempi kuin edellisenä päivänä, niin paljon parempi, että illalla raahauduin teatteriharjoituksiinkin. Ilmoitin sentään olevani puolikuntoinen ja kieltäydyin tekemästä kunnolla. Olinkin niin puolikuntoinen, etten jaksanut kunnolla edes seistä kohtauksieni aikana. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei minusta nyt yksi vatsatauti mehuja vie! Ehkä se kuitenkin voitti ja lähdin kesken harjoituksista, kotiin nukkumaan.

Tänään olin aivan pirteä ja lähdin aamulla taas kouluun, etei tulisi kursseilta liikaa poissaoloja. Koko päivä meni ongelmitta ja olin aivan vakuuttunut siitä, että olen jo oikeasti terve. Kun sitten kotona...

Iltapäivästä vatsaa alkoi vähitellen krampata. Ajattelin syynä olevan vaan kuukautiskivut ja kouluruoka, joka jostain syystä on aiheuttanut tämän vuoden aikana minulle (ilmeisesti myös parille muullekin) lievää pahoinvointia moneksi tunniksi. Vessassa käyminen kuitenkin paljasti karun tosiasian: oksentaminen oli vaihtunut ripulointiin. Eipäs siis ihmekään, että olo oli kuitenkin vähän hutera ja patjalla kyhjöttäminen tuntui parhaalta asennolta.

Nyt minua janottaa koko ajan ja käyn aivan liian usein istumassa vessassa. Mitään ei tee mieli syödä, kouluruoka tuntuu pyörivän vatsassa vielä 10 tunnin jälkeenkin (luultavasti enää vain kuvittelen). Tai oikeastaan minun tekisi kamalasti mieli porkkanaa, mutta sitä ei ole saatavilla, kun en ole kauppaan asti jaksanut raahautua. Huonoksi onnekseni veljenikin lähti pitkäksi viikonlopuksi Kajaaniin toisen veljen luo, joten minulla ei ole edes kauppaorjaa käytettävissäni. En oikein tiedä, miten paljon uskallan vettä litkiä, ettei kehoni suola-arvot heitä ihan täysin häränpyllyä. On minulla tosin vielä pussin pohjallinen suolasnakseja, joita minulle tuotiin vatsatautini alkuvaiheessa. Niiden syöminen helpottaisi luultavasti suolatasapainoa.

Tiedän, että pitäisi kyllä sairastaa kunnolla taudit pois, mutten nyt yhtään malttaisi. Etenkään, kun tämä tauti nyt huijasi minua jo parin vuorokauden ajan väittämällä, että olen jo täysin terve. Minulla olisi ollut huomenna ensimmäinen kitaratunti opettajalla, joka opetti minua silloin aikaisemmin, kun kitaraa soitin ja jolle olen nyt kitaraopetukseni vaihtanut. Sunnuntaina taas meillä olisi viiden tunnin teatteriharkat, joissa olisi vähän niin kuin pakko olla paikalla, ensi-ilta lähenee ja kuviakin pitäisi ottaa. Tämä tauti ei siis tullut nyt yhtään mukavaan saumaan. Toisaalta parempi nyt kuin sitten siinä näytössumassa muutaman viikon päästä.

Huomenissa äiti todennäköisesti tulee pelastamaan sairaan lapsiraukkansa tuomalla apteekin suolajuomaa ja käymällä kaupassa, ehkä saan jopa niitä porkkanoita.

maanantaina, maaliskuuta 08, 2010

Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.

torstaina, maaliskuuta 04, 2010

Deadlinet painaa päälle

Olen tässä parin viime kuukauden aikana ajatellut yllättävän monestakin asiasta, että siihen on vielä niin pitkä aika, ettei minun tarvitse vaivata asiallani vielä päätäni. Viimeistään tällä viikolla olen herännyt todellisuuteen: se entinen "niin pitkä aika" ei ole enää kuin pari viikkoa!

Joulukuussa minulta kysyttiin, lähdenkö maaliskuun puolivälin tienoilla Allianssi-risteilylle VNY:n paneeliin puhumaan. Tietysti lupauduin ja ajattelin, että minulla on vielä kolme kuukautta aikaa miettiä viiden minuutin puheeni aiheella "minut otettiin mukaan", tai jotain sinnepäin. Pyyntönä oli, että puhuisin lukiostani ja siitä, miten minut on lukiossa otettu porukkaan. Nyt tämä runsas kolme kuukautta on hiipunut kahteen viikkoon, eikä minulla ole vieläkään edes mitään alustavaa runkoa puheelleni.

Joskus joulu-tammikuussa sovimme Näkövammaisteatterin näytöksistä ja kevään ylimääräisistä harjoitusajoista. Erityisesti ensi-iltaan olen suhtautunut ajatuksella: "siihen on vielä niin pitkä aika, eihän tässä vielä mitään hätää." Nyt alan vähitellen sisäistää, että ensi-iltaan on enää reilu kuukausi ja jo ensiviikon viikonloppuna meillä on viikonlopun tehoharjoituksia, joihin piti olla vielä pitkä aika. En tunne olevani yhtään niin valmis, mitä pitäisi tässä vaiheessa olla.

Joskus tammi-helmikuun puolivälissä löysin nettilehden Juoni.net, johon kyseltiin lisää innostuneita toimittajia. Mitäs muutakaan minä siinä mediakurssien jälkeisessä innostuksessa olisin voinut tehdä kuin ilmoittautua halukkaaksi toimittajaksi. Ideoita piisasi ja deadlineen oli mukavan pitkä aika. Ideat ovat vähän luhistuneet tässä muutamassa viikossa ja vihoviimeiseen deadlineen ei ole enää kuin reilu viikko. Pitäisi ilmeisesti ryhdistäytyä.

Olen aika harvoin ollut näin säälittävä ajan käyttäjä, että deadlinet vaan yhtäkkiä hyökkäävät päälle ja huomaan, etten ole tehnyt mitään. Vaikka päivä- ja viikko kerrallaan eläminen on ihan hauskaa ja rentoa, pitäisi kai ottaa vähän suurempi perspektiivi aina silloin tällöin käyttöön. Muutoin en saa ikinä tehtyä mitään. Johan tässä mainekin menee.

Ehkä iso osa haparoivasta ajankäytöstäni ja venähtäneistä tehtävistä johtuu epäsäännöllisestä unensaannistani. Nukun lähes joka viikko vähän eri rytmillä, jonka muutoksiin en tunnu voivan itse hirveästi vaikuttaa. Joskus pyörin sängyssä valveilla koko yön, vaikka illalla tuntuikin olo väsyneeltä ja siltä, että voisin nukkua hyvin; unta saatan saada vasta sen jälkeen, kun herätyskello on soinut. Joskus herään kolmen aikaan aamuyöstä aivan pirteänä, vaikka takana olisi vain pari tuntia unta. Nyt muutamana viime päivänä olen koulusta tultuani ollut niin rättiväsynyt, että olen suurinpiirtein nukahtanut istuvillni, jos olen hetkeksi jäänyt istumaan tekemättä mitään. Sitten taas olen herännyt aamulla viiden aikaan aivan pirteänä, niin tänäänkin. Vaikka nukahdan nopeasti, heräilen yöllä moneen kertaan, eikä uni tunnu kovin virkistävältä. Kyllä minulla silti on niitäkin aikoja, jolllin nukun ihan normaalisti. Niitä vaan tuntuu olevan välillä yllättävän harvassa.

Etenkään nyt, kun nukahtelen pystyyn heti kotiin tultuani, en saa tehtyä illalla mitään. Nukkuessa on vaikea tehdä läksyjä tai muita lupaamiaan asioita. Taas silloin, kun en nuku, alku- tai loppuyöstä, en tajua mennä tekemään mitään hyödyllistä, vaan makaan sängyssä ja yritän nukkua. Silloin yleensä nukun vielä vähemmän. Olen kokeillut kaikki mahdolliset konstit paremman unen saamiseksi, mutta niistä ei ole ollut hirveästi hyötyä. Äitini neuvo on mennä lääkäriin ja pyytää melatoniiniä univaivojen parantamiseen. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että epäsäännöllisesti toimiva unirytmini johtuu melatoniinin häiriöistä: sokeana kun sitä ei välttämättä erity luonnollisesti valon ja pimeyden vaihtelun puuttuessa. Arvatkaa vaan, olenko saanut varattua itselleni lääkäriaikaa.