maanantaina, tammikuuta 31, 2011

Elämyksellistä teatteria

Viime viikolla olin katsomassa koulumme teatteri 6 -kurssin valmistamaa esitystä. Tuo kurssi on näyttelijäntyön kurssi, jolla ei aina tehdä mitään valmista esitystä, mutta tämä porukka oli tehnyt. Näytelmä oli eräänlaista episoditeatteria ja se oli tehty lähinnä improvisoiden.

Ennen esityksen alkua kurssin ohjaaja pysähtyi hetkeksi aulassa juttelemaan kanssani. "Esityksessä sitten tarjotaan jotain - kahvia, teetä, piparia. Eli jos joku tulee tarjoomaan sulle niin ota vaan, se ei ole mikään kepponen." Tästä oikeastaan kurssilla mukana ollut kaverikin minua jo vähän varoitteli etukäteen.

Salissa sai istua ihan mihin vaan. Sieltä löytyi patjoja, tyynyjä ja tuoleja sekaisin. Näyttelijät istuskelivat myös eri puolilla salia, yleisön kanssa samassa tasossa ja samassa tilassa.

Koko esitys tapahtui yleisön keskellä, vähän eri puolilla salia. Kohtaukset olivat kohtauksia erilaisista olohuoneista, erilaisten ihmisten ja perheiden kotoa. Mukana oli kohtaus, jossa puolet näyttelijöistä olivat kissoja, puolet kissojen emäntiä/isäntiä, jotka kehottivat yleisöä silittämään heidän kissaansa. Toisessa kohtauksessa yksi näyttelijä ohjasi toista käsiliikkein ja muut matkivat ohjatun näyttelijän liikkeitä taustalla. Välillä tanssittiin ja heiluttiin, välillä syötiin piparia ja tarjottiin sitä muillekin.

Oli hyvin mielenkiintoista kokea teatteriesitys, jossa istui oikeasti keskellä tapahtumia. Myöskään näyttelijöiden tarjoamat keksit ja limsa ei ole ihan arkipäivää teatterissa. Fyysistä kosketustakin näyttelijöihin sai, kun ensin silitti "kissaa" ja yhdessä vauhdikkaassa kohtauksessa sai lyönnin olkapäähänsä vieressä heiluneelta tyypiltä.

Vaikka esityksellä ei sinänsä ollut mitään kattavaa juonta - jos oli, en tajunnut sitä - ja osa kohtauksista kuulemma kyhättiin kasaan samana päivänä, oli se hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kummallisista improvisaatioharjoituksista saa näemmä myös esityskelpoista kamaa kasaan. Esityksen lopuksi näyttelijät kiersivät vielä kiittämässä yleisöä kädestä pitäen.

Tämä oli elämyksellistä teatteria, jos mikä.

*******

Tänään on kasvissyöntikuukauteni viimeinen päivä. En uskonutkaan minulle tulevan hirveän suurta ongelmaa lihattomuudesta, mutta oikeastaan se olikin vielä hieman helpompaa. Välillä tuli oikein suuri lihanhimo - uskon sen johtuneen proteiinien puutoksesta - mutta sekin meni ohi syömällä vähän lisää proteiinia. Pidän kasvisruuasta kyllä, mutta silti taidan pysyä sekasyöjänä. Se on paljon yksinkertaisempaa, kun ei tarvitse miettiä niin tarkkaan ruokansa ravintoaineita ja proteiinin lähteitä. Kuitenkin nyt, kun innoissani olen tässä odottanut, että kohta voin taas syödä lihaa, huomenna on koulussa kasvisruokapäivä... en siis tiedä, onko. Toisaalta tuskin menen huomenna edes koululle syömään, joten minulla ainakin on kotona vielä kasvisruokapäivä. Tein nimittäin tänään soijabolognese-kastiketta, jota on kyllä ihan reilusti jäljellä. Tuli ihan hyvää, sitäpaitsi.

*******

Kouluumme tuli tässä jokin aika sitten sellainen uudistus, että jokaisella opettajalla on lokero käytävällä. Aikaisemmin opettajien laatikot on olleet opettajanhuoneessa ja jos opettajalle on jotain pitänyt palauttaa, on siis pitänyt koputella opehuoneeseen. Tällä haluttiin kai vähentää sitä koputtelijoiden määrää, jotta opettajatkin saisivat pitää välitunnilla taukoa. Kaikki muut uudistuksesta ryhmänohjaajantuokiolla kuulleessaan piti sitä hyvänä, mutta minä en niinkään. En voi yhtään tietää, mikä lokero on kenenkin. Opettajanhuoneeseen papereiden vieminen oli vielä ihan sokkoystävällistä, kun ei siellä kukaan muukaan vienyt itse mitään laatikkoon asti. Nyt homma pitäisi hoitaa itsenäisesti, mutta kuinkas teet sen sokkona?

"Sulla pitää olla sellanen aakkostettu lista kaikista opettajista ja sit lasket sieltä, että joo, se on toi yhdeksäs opettaja ja sit alat laskea niitä laatikoita", ehdotti ryhmänohjaajani. tämän jälkeen hän kyllä ihan vakavasti sanoi, että enköhän saa joltain apua. Niin minäkin uskon. Silti piti nyt ihan periaatteesta valittaa epäreiluja uudistuksia.

*******

Jos sitä huomenna menisi uimaan... Yritin ensin saada yhden kaverini aamu-uinnille kanssani, mutta sen pitää kuulemma lukea ruotsia. Saa nähdä, viitsinkö ja uskallanko sitten lähteä yksin. Päätin ryhdistäytyä liikkumisen suhteen nyt, kun käytännössä on lukuloma ja mukavasti aikaa. Olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten vähän nykyään liikun: muutama vuosi sitten olin vielä kilpaurheilija, mutta nykyään... Koulun portaat.

perjantaina, tammikuuta 21, 2011

Kirjallisuuden ja lukemisen ylistys

Näkövammaisena saatavilla olevien kirjojen valikoima on "hiukan"
suppeampi kuin näkevällä, jolla on kaikki maailman kirjastot
käytössään - lähes tulkoon. Minun on tyydyttävä Celian valikoimiin,
vähän helpotusta saa tiedonhallintapalvelusta (THP:stä), jonka
käyttäjät voivat skannata kirjoja toisille käyttäjille jakoon -
palvelu on siis vain näkövammaisille.

Meillä luetaan äidinkielen kursseilla usein kaksi kirjaa, tällä
kurssilla nyt luetaan vain yksi. Jossain vaiheessa kirjalistan käsiini
saatuani minun piti valita kirja ennen kaikkea sillä perusteella, mikä
Celiasta löytyy - kaikki klassikot, kuten Seitsemän veljestä tai
Tuntematon sotilas luonnollisesti löytyy, mutta meidän kursseilla on
luettu vähän oudompiakin kirjoja. Tällä nyt menevällä kurssilla
opettaja antoi listan holokaustia käsitteleviä kirjoja ja minä pahoin
pelkäsin, että valintamahdollisuuteni suppenee vielä pienemmäksi kuin
muilla. Niin ei käynytkään, vaan Celia yllätti iloisesti: kaikki
opettajan listalla olleet kirjat löytyivät valikoimasta. Päädyin
lukemaan auchvizin tyttöorkesterin. Luin sen jo joululomalla. Oli hyvä kirja.

Lähipiirissäni on paljon ahkerasti lukevia ja tiedostavasti lukevia
ihmisiä, joille ei mikä tahansa hömppä kelpaa. Yleensä, kun minua
kehotetaan lukemaan jokin kirja, totean vähän pessimistisesti:
"Katotaan, jos se löytyy." viime aikoina kirjasuositukset ovat olleet
lähinnä filosofiaa tai kirjallisuustiedettä käsitteleviä kirjoja. En
olisi ihan heti uskaltanut veikata Celiasta löytyvän Italo Calvinon
Kuutta muistiota tai Mimesistä, jonka kirjoittajan nimi on niin
vaikea, etten edes yritä muistaa sitä. Myös tämän jutun otsikkoon
lainattu kirja Harold Bloomin "Lukemisen ylistys" löytyi
yllätyksekseni Celiasta. Ilmeisesti joku muukin lukee
kirjallisuustiedettä - tai sitten joku Celian asiakas opiskelee sitä,
sillä suurin osa näistä on oppikirjoja. Miten vain, minä tykkään.

Vaikka valikoima on viime aikoina yllättänytkin minut usein oikein
iloisesti, esimerkiksi Infoähkyä tai Arkiähkyä sieltä ei löydy.
Pitänee toivoa. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Vaikka kuinka rajaisin mielenkiintoni vain suomenkielisiin kirjoihin, en millään ehdi lukea kaikkea haluamaani koskaan.

*******

Olen matkalla Kajaaniin isoveljeni luo. uskaltauduin Pasilassa lipunmyynnissä törkeästi ohittamaan jonot, koska en oikeasti ihan pysty käyttämään sitä jonotusnumerolaitetta, jos ylipäänsä löytäisin sen. Silti ohittelu tuntui vähän pahalta. En halunnut yhtään pitkittää sitä törkeää ohitteluani, jonoa siellä nimittäin oli sen verran, joten en ostanut vielä edes paluumatkan lippua, vaikka alun perin ajattelin ostavani molemmat kerralla.

Matkasta on mennyt nyt puolitoista tuntia, vielä olisi neljä jäljellä. Koska ostin lippuni sen verran myöhään, en saanut enää ikkunapaikkaa. Minusta on aina jotenkin todella ahdistavaa yksin matkustaessa istua käytäväpaikalla. Tuntuu tosi hölmöltä pyytää tuntematonta vierustoveria laittamaan takkini naulaan, mutta tein sen silti. Mietin ensin pitkään, kehtaanko pyytää häntä vielä pistämään läppärini johdon seinään, sillä akkua ei ollut jäljellä nimeksikään. Koska olin koko matkan viihdykkeeni laskenut vain läppärin varaan, oli pakko kehdata.

Meillä olisi oikeasti ollut huomenna koulupäivä, ”Talvipäivän tapaus”. Yksi 45 minuutin oppitunti, avoimet ovet ja kaiken maailman ilmaisutaitoaineiden esityksiä ja kaikkea. Minuakin pyydettiin runokioskiin kirjoittamaan runoja. Mutta ehei, minä menen Kajaaniin katsomaan Semmareita. Piti kyllä käydä suuri moraalinen keskustelu itseni kanssa siitä, voinko skipata koulupäivän Semmareiden takia. Näemmä voin. Skippasin tänään myös viimeisen tunnin, kun ensin olin koululla viisi tuntia ennen koulun alkua, sillä jotta pystyin lähtemään järkevästi Kajaaniin, oli minun siirrettävä kitaratuntiani ja se sattui menemään koulun kanssa päällekäin. Juu, tiedän olevani taas kovin ahkeralta vaikuttava opiskelija. Mutta ehkä ne viisi ylimääräistä tuntia koululla korvaavat tämän kaiken?

Lippujen hankkiminen Semmareiden konserttiin olikin vähän haastavampi juttu. Tai oikeastaan se sujui minusta yllättävän helposti, mutta oli siinä enemmän mutkia matkassa verrattuna siihen, että olisin ostanut vain kaksi tavallista lippua. Minulla on nyt siis opiskelijalippu ja avustajalippu. Sen verran työtä lippujen hommaamisen eteen tein, että jos olisin unohtanut ne nyt kotiin, olisin hukuttanut itseni junan vessaan. Pakko tarkistaa, että ne varmasti ovat mukana… On ne.

tuli tässä mieleen, että vaikka kuinka elän ihan ”tavallista” elämää, saa tästä paljon huumoria revittyä. Arki on aika hauskaa ja kummallista. Se on myös ihanaa ja mielenkiintoista. Hehee.

”Junan kulkusuunta vaihtuu”, ilmoitti VR-täti kuulutuksessa. ehkä me ei kuitenkaan kuljeta takaisin Helsinkiin…

niin,ne konserttiliput. Koska halusin saada avustajalipun konserttiin, enkä maksaa kahta opiskelijaa, piti asian eteen tehdä hieman työtä. Lippujen hankkiminen vaati kolme puhelua ja käynnin sekä R-kioskilla että Lippupisteen palvelupisteellä. Ensin soitin Lippupisteelle lipunmyyntinumeroon ja tiedustelin mahdollisuutta saada avustajalippu Semmareiden konserttiin. ”En mä tiedä tästä mitään, soita Help deskiin.” Puhelu sinne, siis. ”En mä oikein tiedä… Pyörätuolilaiset saavat saattajan, että eiköhän tämäkin ole mahdollista. Mutta pieni hetki, mä soitan ihmiselle, joka varmaankin tietää.” Hetken kuluttua minut yhdistettiin tälle henkilölle, jonka piti asiasta tietää. ”En ole ihan varma. Pyörätuolilaisille avustajalippu on, että eiköhän se sinullekin saada. Soitan järjestäjälle ja kysyn asiaa. Soitan hetken kuluttua takaisin.” Meni tovi, ja sain puhelun, jossa kerrottiin järjestäjien vastanneen ”totta kai” ja Lippupisteen tyyppi teki minulle lippuvarauksen. Hän sanoi, että voin vaikka samana päivänä käydä hakemassa lippuni Ärrältä.

Kun sitten seuraavalla viikolla jonkun kanssani Ärrään sain, en saanut sieltä lippuja pihalle. ”Nää on jotain erikoislippuja, ne pitää hakea Lippupisteeltä. Mä en pysty niitä täältä tulostamaan.” Jaahas. Ei siis auttanut muuta kuin mennä paria päivää myöhemmin Lippupisteelle. Sieltä sain ongelmitta lippuni – opiskelijan ja ”pyörätuolin avustajan”.

Että tällaista tänään. Vielä on matkaa jäljellä. Voisin vaikka lukea jotain.

Pendolinon langaton netti on hieno juttu, vaikka vähän hitaanloinen onkin.

tiistaina, tammikuuta 18, 2011

Pyrogratian hakemusviidakko

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.

lauantaina, tammikuuta 08, 2011

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

sunnuntaina, tammikuuta 02, 2011

Hyvää uutta vuotta

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.