sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2011

Ihastuttava Englanti

Vietin viikon Pohjois-Englannissa, lähinnä Alnwick-nimisessä herttaisessa pikkukaupungissa. Teimme muutaman vierailun myös lähiseudulle, Alnmouth ja Newcastle tulivat siis nekin nähtyä - kuten myös Manchesterin juna-asema ja lentokenttä.

Erityisesti Alnwickissa minua ihastutti asuntomme lähellä oleva kirkko, joka soitti kellojaan vartin välein vuorokauden ympäri. Ei mennyt kauaakaan kun opin tunnistamaan, mitkä lyönnit tarkoittavat mitäkin neljännestuntia. siellä voisi helposti elellä katsomatta kelloa.

Panin merkille paljon esteettömyyteen liittyviä asioita aivan automaattisesti. Kahdella eri paikkakunnalla ulkona olevien portaiden ylä- ja alapäässä oli maassa raitaa, jonka pystyi tuntemaan kengän läpi ja tietysti myös kepillä (jos sitä olisi käyttänyt). Ensimmäisen kerran tällaisiin portaisiin tullessamme mietin, onkohan se ihan tarkoituksella ja toisessa paikassa samanlaiseen raitaan törmätessäni tiesin jo odottaa portaita. Myös tienylityskohdat oli merkitty maahan, raitojen sijaan nystyröin. Liikennevalot piippailivat vain vihreällä ja vain silloin, kun napista oli painettu - mutta ei se mitään, kun valot löytyy nystyröiden avulla ja tolppa oli aina oikealla puolella. Jokainen kyltti, joka kielsi koirat, toivotti opaskoirat kuitenkin tervetulleiksi. Alnwickissa oli jalkakäytävät välillä niin korkeita, että niiltä alas tullessa oli pari porrasta. Ainakin pääkadun varrella oli kohta, jossa meni liuska alas ja tolpassa oleva kyltti kielsi reitin tukkimisen vammaisilta. Kadulta (sekä Alnwickissa että Newcastlessa) löytyi tolppia, jotka oli pehmustettu; ei sokkona niihin törmääminen satu niin paljoa (en oikeasti todellakaan tiedä, miksi ne oli pehmustettuja).

Punnan kolikot hämmensivät hiukan, mutta ne oppi kyllä kohtalaisen nopeasti. Sujuvasti en kolikoita osannut käsitellä, mutta ainakin sain laskettua itse rahani. 50 pennin ja 20 pennin kolikot ovat minusta parhaita, ne kun ovat seitsemänkulmaisia.

Vierailimme earl Greyn puutarhassa ja teehuoneessa, jossa pääsi juomaan alkuperäistä Earl Grey -teetä. Näimme kuningatar Elizabethin. Ammuin jousipyssyllä ja hiplailin 1700-luvulla rakennetun Alnwickin linnan (Tylypahkan!) sisätiloissa samalta vuosisadalta olevia marmoripatsaita ja tulisijoja, sain kokeilla myös ranskalaista kultakelloa ja pelkäsin koko ajan rikkovani jotain. Humalluin kirjojen tuoksusta varmaan maailman suurimassa divarissa, Barter Booksissa (yli 3.000.000 kirjaa), jonka kahvilasta sai varmaan maailman parhaita hampurilaisia ja johon taisin toisella vierailukerralla jättää keppini.

Vaikea kertoa kaikesta. Kuvia liitän mukaan, kunhan saan niistä reilusta 300 kuvasta kuvailun ja pääsen valikoimaan parhaat.

Ihastuin Englantiin suuresti. Kun vielä opin kielen kunnolla, voisin mennä pidemmäksikin aikaa, vaihtoon tai jotain.

torstaina, kesäkuuta 16, 2011

Kesälomakuulumisia

Olen saanut miniläppärini lähes toimimaan. Kovalevyn hajoamisen myötä esimerkiksi office-pakettia tai muita vastaavia ohjelmia ei vielä löydy. Saa nähdä, milloin jaksan niitä asennella.

Sain tähän asennettua Jawsin, puheohjelman, jota olen aina käyttänyt, mutta sen aktivointikoodi olikin vanhentunut. Nyt se toimii vain 40 minuuttia kerralla. Kuulin sitten kaveriltani ilmaisesta puheohjelmasta, jolla "pärjää ihan hyvin". Kävin lataamassa sen koneelleni ja nyt ainakin voin siis käyttää konetta pidempäänkin kuin 40 minuuttia kerralla. Tässä uudessa ohjelmassa on vielä vähän opettelemista.

Lähden ylihuomenna (tai no joo, siis huomenna, perjantaina) viikoksi Englantiin. Suuntaamme Alnwick-nimiseen pikkukaupunkiin jonnekin Pohjanmeren rannalle. Luvassa on keskiaikaisia linnoja, teetä, nummia, lampaita, ruokaa ja kuningasperhe, joka tulee viikon päästä vierailulle samaan kaupunkiin (tai siis ainakin kuningatar Elizabeth tulee, en niistä muista ole varma). Eiköhän viikkoon ehdi vielä jotain muutakin mahtua. Matkaseurana on poikaystäväni ja hänen perheensä. Aamulennot tulivat jo Maltan matkalla tutuiksi, pääsen sellaista harrastamaan myös perjantaina.

Vaikka olen lomalla, minusta tuntuu, etten ehdi tehdä juuri mitään. En ymmärrä, mihin aikani kuluu. Nyt olen pari päivää yrittänyt saada miniä toimimaan mukavasti, olen käynyt kaverin kanssa kaupungilla ja hoitanut jotain asioita, tehnyt englannin läksyjä ja soittanut ja soittanut. En ole sitä englantiakaan ehtinyt opiskella yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt. en ole ehtinyt kirjoittaa paria lehtijuttua enkä pöytäkirjaa.

Niin, kävin minä tänään myös koululla. Soitin ääniteokseni Aulikki Oksaselle ja tapasin entisen ryhmänohjaajani. Hain myös syksyn yo-kirjoitusten laskun ja opiskelutodistuksen. Koulu oli aavemaisen hiljainen. en uskaltanut puhua aulassa edes puhelimeen, koska siellä olisi kaikunut liikaa.

ietin taas, mikä kumma minulta vie yöunet. Maltalla nukuin aivan älyttömän hyvin, siellä ei ollut tietoakaan mistään univaikeuksista: nukahdin hetkessä ja porskutin aamuun asti. Pari yötä Maltan jälkeenkin menivät vielä jokseenkin normaaleissa rajoissa, mutta nyt viimeiseen neljään yöhön en oikeastaan ole taas nukkunut. Ehkä stressaan alitajuntaisesti kotona tekemättömiä asioita ja siksi lomalla on helpompi nukkua. Ehkä lomaillessa vietän enemmän aikaa ulkona ja puuhailen kaikkea ja siksi siellä nukuttaakin paremmin. Ehkä Välimeren auringossa oli niin paljon voimaa, että se sai sokealle kehollenikin viestitettyä, milloin melatoniinia tulee erittää. Ehkä, ehkä ja ehkä. Ei aavistustakaan, mistä se oikeasti johtuu. Sen minä vaan tiedän, että vähitellen haluaisin nukkua. Toivottavasti Englannissa nukuttaa.

Kun palaan taas Suomeen, alkaa juhannuksen jälkeisellä viikolla nuorten kesäleiri, johon menen ohjaajaksi. Olen ollut jo kahdella viikonloppuleirillä ohjaajana, mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen viikon mittainen nuortenleiri, jossa olen töissä. vähän tuntuu hassulta: viime vuonna olin vielä niiden kaikkien ihmisten kanssa yhdessä leiriläisenä, ja nyt olenkin niiden ohjaaja! Saa nähdä, tuottaako tämä status minulle auktoriteettia. ei ehkä.

Leirin jälkeen minulla ei ole enää mitään tarkkaa suunniteltua koko loppu kesälle. Filosofiaa voisi siinä joskus heinäkuussa alkaa lukea ja taikuutta on pakko treenata, sillä elokuun alussa menen Joensuuhun Parafest-festivaaleille esiintymään. Soittamista ja kirjoittamista en niiitäkään aio unohtaa heinäkuuksi.

Olen törmännyt viime aikoina yllättävän usein aivan todella mukaviin ja ihaniin ratikka- ja bussikuskeihin. Muutama ratikka on odottanut pysäkillä, että olen ehtinyt kävellä sieltä alkupäästä ratikan etuovelle ja kuljettaja on kertonut, mikä vaunu se on (aika usein ne vaan lähtevät, tuo odottaminen on ollut ihanan huomaavaista). Joku bussi teki ihan samoin. Tänään taas bussissa kuljettaja kysyi sisään mennessäni, missä jään pois ja vielä muisti sen pysäkilläni. Onneksi muisti, en nimittäin kehdannut kopeloida pysäytysnappia, kun vieressäni istui joku ja ne ovat aina vähän eri paikassa siinä kuljettajan takana. En myöskään jotenkin saanut suutani auki pyytääkseni sitä vieruskaveria painamaan eikä kukaan muu ollut jäämässä sillä pysäkillä. Jos kuljettaja ei olisi muistanut, olisin joutunut Hakaniemeen ja varmaan kävellyt sieltä sen puoli kilometria (toisaalta se liikunta ei varmastikaan olisi ollut yhtään pahitteeksi).

Liikunnasta puheenollen... Olen noin kuukauden miettinyt, ryhtyisinkö taas treenaamaan vähän aktiivisemmin yleisurheilua, erityisesti pituushyppyä. Motivaattorina toimii Lontoon paralympialaisten sokeiden naisten rajat, joiden ylittäminen ei varmastikaan olisi mahdottomuus, kunhan treenaisi. eilen sitten vihdoin kysyin entiseltä yu-valmentajaltani, ehtisikö hän taas hyppiä kanssani. Niinpä ensi vuoden (ja varmasti jo loppu kesän) toimintoihini kuuluu myös urheilu. Hyvä niin, muuten tämän kroppa kohta jo rapistuisi.

Että tällainen kesä minullla. Tänään ei taaas kauheasti muuta sanottavaa.

Nyt olisi muuten täydellinen kuunpimennys. Valitettavasti vaan se ei oikein sokkona avaudu.

perjantaina, kesäkuuta 10, 2011

Malta takana, jälleen kotona

Nyt olen lentänyt ensimmäisen kerran jonkun perheenjäsenen kanssa, käynyt etelämpänä kuin koskaan ennen, uinut Välimeressä, polttanut itseni auringossa, puhunut englantia, hiplaillut palmuja ja syönyt maltalaista ruokaa. Maltalla oli lämmintä, vaikka kuulemma Suomessa on tällä viikolla ollut lämpimämpää. Tänään ainakin on.

Viiden päivän reissullamme ei ollut mitään muuta mietitty etukäteen kuin majoitus ja matkat. Olisi ehkä kannattanut. Toisaalta meni se ihan hyvin näinkin.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme hieman lähiympäristöön, etsimme ruokapaikan, istuimme hetken meren rannassa kalliolla ja kävimme parissa kaupassa. Nukkumaan mentiin jo hieman kahdeksan jälkeen, univelkoja oli saatu jo etukäteen eikä aamulla viideltä herääminen yhtään auttanut asiaa. Maltallakin taksikuskit haisevat hielle. ”Hotellimme” (se oli siis paikka, jossa on lomaosakkeilla saatavia pieniä asuntoja, joten en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua) respassa oli hauska viheltelevä mies, joka asuntoamme meille näyttäessä otti minut opastukseen ja selitti: ”I know this place better than your mum.”

Toisen päivän vietimme kiertoajelulla, jolta jäimme muutamaksi tunniksi Valettaan. Ajelun aluksi matkalippumme lähtivät tuulen mukana. Kiertoajelun selostuksen sai kuunnella nauhalta kahdeksalla kielellä: mm. ruotsi ja tanska löytyivät, suomi ei, niinpä kuuntelimme englanniksi (hyvää harjoitusta). Kiertoajelussa hienoa oli se, että aikuisen lippu maksoi 15 euroa ja sillä saattoi matkata koko päivän; jäädä saattoi millä tahansa pysäkillä ja nousta taas kyytiin koska halusi. Samaan hintaan kuului toinenkin kiertoajelureitti ja joku venematka. Me poistuimme bussista Valettassa, jossa löysimme vahingossa yhteen kaupungin 16 kirkosta. Sinne johti vain pieni ovi kadulta ja sisällä hämmästykseksemme aukesi suuri ja korkea kirkko, joka oli omistettu Saunt Palu’sille (Paavalille). Kävelykadun päästä löytyi tori, jonka vaatekojun myyjä innostui saadessaan suomalaisia euroja ja halusi niitä lisää. Kirkon kellot löivät joka 15 minuutti (onneksi vain yhden kirkon). Ravintolassa oli tarjolla maltalaista perinneruokaa, kuten spagettia jäniskastikkeella. Kiertoajelun opasnauhan mukaan se on hyvin tavallinen ruoka siellä. Minä en syönyt jänistä vaan paikallista makkaraa.

Valettasta löysimme yhteensä kolme pankkiautomaattia, mutta yksikään ei antanut meille millään kortilla (visa, mastercard ja visa elektron) rahaa pihalle. Kaksi automaateista olivat sentään kohtelijaita ja kehottivat ääneen syöttämään tunnusluvun sekä kiittivät asioinnista. Äitini bongasi kangaskaupan, paljon kukkia ja jo matkalla karavan-alueen sekä pari telttailijaa rannasta. Uskoimme joutuvamme ostamaan uudet matkaliput bussiin, kun tuuli vei edelliset, mutta lipunmyyjä muisti meidät ja oli ystävällinen, joten emme joutuneet maksamaan lippujen hintaa uudestaan. Lähtiessämme Valettasta kaksikerrosbussin ylemmässä kerroksessa tuuli aika paljon ja etuvasemmalla istuvan miehen päästä lennähti lierihattu, joka sattuman suuresta oikusta tipahti päähäni. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen; ei sitä ihan joka päivä tipahtele taivaalta lierihattuja suoraan päähän. Tiesittekö, että Maltalla on tapana pitää kahta kelloa, joista toinen näyttää oikeaa aikaa ja toinen jotain muuta aikaa? Syytä tälle en tajunnut - kuten en sitäkään, mitä aikaa se toinen kello sitten näyttää.

Tiistaina kävelimme Bucippaan (ei hajua, kirjoitetaanko se oikeasti noin), joka oli kunnon turistikeskus. Hotelleja, kauppoja ja ravintoloita löytyi. Ostimme seuraavalle päivälle liput venematkalle Siniseen laguuniin sekä piknikeväät rannalle. Käväisimme pikaisesti uimassa kylmässä meressä. Mukaan tarttui myös yhdet kengät, sadeputki (se puinen putki, jota kääntelemällä kuuluu vähän kuin veden solinaa) ja äidille kai vielä jotain muutakin. Tulin ostaneeksi myös Maltan risti –kaulakorun, jota en kauheasti Maltalla voinut pitää, koska kaulani oli niin palanut. Postikortit myös tarttuivat mukaan, mutta postimerkkejä emme saaneet, sillä silloin oli joku juhlapäivä, jonka vuoksi postitoimisto oli kiinni. Illan vietimme omalla altaalla ja hotellin ravintolan kolmen ruokalajin illallisella. Hotellin baarissa esintyi trupaduuri ja pöytäämme tuli brittiläinen seurue, joka kehui englannin kielitaitoani (keskustelu oli sen verran yksinkertaisella tasolla, että minäkin pysyin mukana) ja jonka walesilainen jäsen opetti minulle pari sanaa walesia. Äitiäni tanssittanut mies tiedusteli, ovatko kaikki suomalaiset yhtä kauniita. He kuvittelivat Smurffien olevan Suomesta.

Sinisen laguunin retki alkoi hotellimme edestä, josta satamaan saimme ilmaisen kuljetuksen (laguuniretken liput olivat nekin 15 e/hlö). Satamassa maksoimme lipuistamme loppuosan ja menimme muun samalla kyydillä tulleen porukan perässä veneeseen. Lippuja tarkistettaessa kävi ilmi, että olimme väärässä veneessä. Maksoimme sinne uudet liput ja meille vakuutettiin, että saamme toisesta laivasta rahat takaisin. Matkalla laguunille pysähdyttiin jollain pienellä saarella, jolla olii joku patsas. Taisimme olla ainoat, jotka eivät lähteneet katsomaan patsasta sen tarkemmin. Vene ajoi yhden luolan läpi. Merellä tuuli niin kylmästi, että olin lähes koko matkan kietoutuneena kahteen pyyhkeeseen. Perillä meille kerrottiin veneessä olevan joku vika ja siksi aikamme laguunilla kestäisi tunnin pidempään. Vesi oli kirkasta, suolaista ja kylmempää kuin odotin. Kelluminen välimeressä oli hauskaa ja iho sai paljon aurinkoa.

Siinä se.

Alkoholi Maltalla oli halpaa: ravintoloissa viinilistan kalleimmat viinit olivat jotakuinkin 9 euron paikkeilla, pieni Jegermaister maksoi 1,50 ja iso 1,60. Likööripullot olivat muutaman euron nekin. Torstaiaamuna lentomme lähti Maltalta 7.20 ja äiti osti kentältä liköörejä tulijaisiksi, koska emme edellisenä iltana enää ehtineet kauppaan (kaikki kaupat menivät kiinni seitsemältä). Wienissä kiireisessä vaihdossa, jonka aikana meidät opastettiin pariin otteeseen väärään paikkaan ja jolta juuri ja juuri ehdimme Helsinkiin lähtevään koneeseen, äiti joutui jättämään kaikki nesteensä turvatarkastukseen. Vahingonilo on paras ilo. Viimeisellä lennolla sain elämäni ensimmäisen kerran turvallisuusohjeet pisteillä. Iloitsen siitä kovasti – siitäkin huolimatta, että ne ovat saksaksi enkä ymmärrä kuin sanan sieltä täältä (und ja über) ja teksti vilisee minulle tuntemattomia merkkejä.

*******

Tuttavani, joka on entinen lukion englannin opettaja, preppaa minut kesän aikana läpi siitä pirullisesta englannin kokeesta, joka on suoritettava, jotta pääsen kirjoittamaan. Tänään oli ensimmäinen tunti, huomenna jatkuu.

*******

Minut on saattanut bongata tällä viikolla Helsingin Sanomista. Aika julkkisolo.

*******

Nyt olen viikon kotona: soitan paljon, olen rauhassa ja nautin tekemättömyyden vapaudesta. Toisaalta tuntuu todella hassulta olla vaan yksikseen kotona. Viikon päästä olenkin jo Englannissa ja saan taas olla ihmisten seurassa vuorokauden ympäri.

lauantaina, kesäkuuta 04, 2011

Sekalaista

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan. En vaan jotenkin ole ehtinyt. Elämästäni on tullut liian hengailua.

Kerrottakoon aluksi ne huonoimmat kuulumiseni: en päässyt englannin kokeista (taaskaan) läpi. Voin vielä loman jälkeen uusia toisen niistä. Jos silloinkaan en pääse läpi, en voi kirjoittaa englantia syksyllä ja koska olen käsittämättömän huonosti suunnitellut tämän (tai siis kun en arvannut englannin kurssien suorittamisen olevan näin vaikeaa) joutuisin aloittamaan kirjoittamisen alusta ja kaikki tähän asti kirjoittamani mitätöityisivät. Niin että paras olisi vihdoin päästä läpikin jostain. Nyt on hieno rivi englannin numeroita: 5, 5, 5, 4, 4, 4.

Ylihuomenna – tai oikeastaan jo huomenna – lähden Maltalle. Sitä ennen täytyy vielä käydä juhlimassa veljen ja kavereiden lakkeja. Sitäkin ennen on vielä piiirrettävä niille kavereille kortteja ja vähän pakattava. Sitten pitäisi viedä roskat ja katsoa, ettei tänne kauheasti jäisi pilaantuvia elintarvikkeita.

Minulle iski viime viikonloppuna suuri kirjallinen kriisi. En ole sitä vielä ohittanut. Tuntuu siltä, etten osaa kirjoittaa enää, että kaikki tekstini on tönkköä, kömpelöä, kuivaa, yksipuolista ja köyhää. Luultavasti yritän liiikaa: sekä olla fiksumpi kuin olenkaan ja kirjoittaa jotenkin superhienosti. Pitäisi lakata yrittämästä ja vain kirjoittaa. Joskus osasin. Ehkä vielä opin, kunhan harjoittelen riittävästi.

Väsyttää kyllä melkoisen paljon. Silti täytyy vielä sinnitellä hereillä, koska kopioin äänikirjojen kuuntelulaitteelle itselleni kuunneltavaa ja vielä yksi kortti pitäisi piirtää… Välillä vähän mietin, miksi kummassa jätän asioita näin viime tinkaan. Sitä se hengailu taitaa teettää.

En ole varmaan ikinä ennen pakannut niin ylimitoitetusti kuin nyt Maltalle. Viiden päivän reissulle etelään ei ihan hirveästi vaatetta tarvitse. Minulla on sinkkrinkka, jossa taitaa olla miltei puolet tyhjää ja silti vaatetta ainakin kolmasosa ylimääräistä. Eipähän lopu kesken. Kysyin äidiltä, onko meidän loma-asunnossamme lakanoita. Valitettavasti on. Lakanoilla olisin saanut rinkkaani edes vähän täydemmäksi.

Nyt on kyllä jo luovutettavaa. Piirrän ehkä sen viimeisen kortin aamulla, jos jaksan. Tarvitsen unta. Pakatakin pitää aamulla loppuun.

Viiime viikonlopun saldoon kirjallisen kriisin lisäksi kuului miniläppärin hajonnut kovalevy. En todellakaan aio raahata tätä isoa läppäriäni mukaan Maltalle, joten olen koneetta. Ehkä sitten taas, kun palaan koto-Suomeen, ehdin jotain kirjoitellakin. Tämä oli nyt vähän tällainen sekalainen pläjäys.