lauantaina, marraskuuta 26, 2011

Miten se menikään?

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.


Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

Tänään oli tältä erää viimeinen työpäivä Näkövammaisten keskusliitossa – tosin menen kyllä vielä ensi viikolla mukaan puhumaan tiedonsaantimahdollisuuksista. Muuten taidan sitten olla aika virallisesti lomalla. Huomenna en ainakaan aio laittaa herätyskelloa soimaan.

Kroppani selvästi tiesi, että nyt loppuu työt, ja nostatti hieman ruuminlämpöä ylöspäin. Maanantaina oli jo aika heikko olo, lähinnä arvelin potevani vatsatautia ilman oksennusta. Nukuin suunnilleen koko päivän. Eilen illalla ja viimeistään viime yönä lämpökin vähän nousi ja tänään otin kuumemittarin töihin mukaan sillä ajatuksella, että jos lämpö nousee 37 asteeseen, taitaisi olla parempi jättää harkat väliin. lounaan jälkeen olin jo ihan onnessani, kun olo ei tuntunut läheskään yhtä nuutuneelta kuin aamulla. Kuumemittari kainalossa oli kuitenkin vähän eri mieltä: tasan 37. Se on minulla jo kunnolla lämpöä.

En siis päässytkään esittelemään eilen ostamiani hienoja piikkareita valmentajalleni. En ole oikein kellekään päässyt hehkuttamaan niitä, kun Mikaelkin oli mukana ostamassa, eikä ehkä siksi ole otollinen hehkutuksen kohde… On siis pakko laittaa kengistä kuva tänne:

Vihreät piikkarit

Huomatkaa asettelu: siirtelin ihan nauhojakin parempaan asentoon. En kuitenkaan ollut aivan varma, näkyykö piikkarit kuvassa, joten piti kysäistä viralliselta kuvientarkastajaotukseltani Lilithealta. Taitaa minusta vielä valokuvaaja tulla.

Nuo kengät ovat kokoa 36! Se on hienoa – yleensä 36 koon kengät ovat minulle auttamatta liian suuria (sandaalini saan pysymään jalassa kiristämällä remmit niin tiukkaan kuin ne vaan ikinä menee). Tuota kokoa oli Puhoksen Intersportissa jopa kahta mallia, eli minulla oli varaa valita! Toinen malli oli vielä vähän pienempi ja erityisesti kapeampi. Näissä Adidaksen kengissä olen myös hyvin kiitollinen sille järki-ihmiselle, joka on tajunnut tehdä sopivan mittaiset kengännauhat; yleensä lenkkareissa kuten myös edellisissä piikkareissani on aivan liian pitkät nauhat ja niitä on pakko tunkea kengän sisään, mikäli ei tahdo astua koko aikaa niiden päälle.

Olisin saanut piikkareista alennusta myös ilman HKV:n jäsenkorttia. Jäsenkortilla en saanut kuitenkaan tupla-alennusta, kuten hetken ehdin jo mielessäni haaveilla.

P.s. Siitä on kauan, kun viimeksi olen lisännyt blogiin kuvan. En siis ihan muistanut, miten se tehdäänkään apuvälineillä, mutta taisin onnistua.

torstaina, marraskuuta 03, 2011

Mikä minusta muka sitten tulee isona?

Sain kuulla tänään, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Oponi kehotti minua pari viikkoa sitten kysymään HUMAKista, onko heillä mitään ennakkotapausta siitä, että näkövammainen olisi tulkiksi opiskellut, ts. onko se heidän mielestään käytännössä edes mahdollista. Vastauksen sain tänään.

"Humakissa ei ole koskaan opiskellut näkövammaisia henkilöitä viittomakielentulkiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että suomalainen viittomakieli on visuaalinen kieli, jonka oppimiseksi tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia. Valitettavasti lievempikin näkövamma on este viittomakielen tulkkina toimimiselle."

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä vastaus nyt suuresti. Kahdeksannelta luokalta saakka olen halunnut ’isona’ viittomakielentulkiksi, sellaiset 5 vuotta siis. Olen tämän koko viiden vuoden ajan joutunut perustelemaan ammattihaavettani hyvin, hyvin useita kertoja ja minusta on tullut siinä melkoisen haka. Olen puhunut siitä myös parin tulkin kanssa ja tähän mennessä kukaan ei ole sanonut, että "tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia". Sitä ei sanota myöskään Humakin sivuilla (varmaan se kohta sinne tulee, hehe). Sen sijaan muistan sieltä lukeneeni, että "hakijan vamma tms. syy ei saa vaikuttaa valintaan". Sitä tekstiä en toisaalta enää löytänyt, kun pikaisesti yritin etsiä.

Minulle vastannut henkilö piti taktiilia viittomakieltä selvästi eri asiana kuin suomalaista viittomakieltä. Kai niissä jotain eroa on, mutta nimenomaan suomalaista viittomakieltä minä olen opiskellut, vaikka kuinka visuaalinen kieli olisikin. Toisaalta on siinä sellaisia osa-alueita, kuten katseen suuntaaminen, ilmeet ja huulio, joita minun on ehkä vähän haastavampi opetella tai tehdä.

Eniten ehkä ärsyttää se, että vastaus oli niin suora ”ei”. Minun kohdallani valintapäätös tehdään siis jo ennen hakuprosessia.

Kai tässä täytyy niellä tappionsa ja ymmärtää, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Mutten suostu ihan heti luovuttamaan: se on käytännössä ainut, mitä minä haluan tehdä. Vaikka minulla on ollut vaihtoehtoina myös mennä yliopistolle lukemaan sosiologiaa tai kirjallisuutta (tai historiaa, käytännöllistä filosofiaa ja psykologiaa) tai Sibeliusakatemiaan kansanmusiikkia (en tosin usko olevani riittävän hyvä, jotta pääsisin sisään), ei ne minua oikeasti kiinnosta läheskään yhtä paljon. Tällä hetkellä ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä silti haen Humakiin, ihan kiusallanikin. Vai olisikohan Diak Turussa ennakkoluulottomampi?