sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

HSL ja kaarimallin mukanaan tuomat lippu-uudistukset

HSL on suunnitellut poistavansa lippuvalikoimastaan näkövammaisten ilmaislipun, joka on ollut 80-luvulta lähtien käytössä. Kyseisiä matkakortteja on tällä hetkellä myönnetty 1124 kappaletta. HSL vetoaa esteettömyyden eteen tehtyihin uudistuksiin; joukkoliikenne on nykyään esteettömämpää kuin 80-luvulla, jolloin ilmaislipun katsottiin kompensoivan liikkumisen esteellisyyttä.

Mietitäänpäs tätä vähän.

Kun menen bussipysäkille, HSL ei tarjoa minulle kuin joillain harvoilla pysäkeillä mahdollisuutta tietää pysäkin aikatauluja. Viime vuoden aikana joillekin pysäkeille on siis tullut puhuvat pysäkkinäytöt, joista info-nappia painamalla kuulee seuraavaksi tulevat bussit (montako minuuttia, mikä bussi ja mihin se on menossa). Suurimalla osalla pysäkeistä tätä ei ole.

Ajatellaan, että menen pysäkille, jossa on puhuva pysäkkinäyttö. Saan tietää, että bussini tulee kolmen minuutin päästä. Samaan aikaan tulee pari muutakin bussia. Kun se kolme minuuttia on sitten kulunut ja busseja alkaa pölähtää pysäkille, minulla ei ole hajuakaan, mikä niistä on omani. Jos pysäkillä ei satu olemaan muita samaan bussiin meneviä ihmisiä, saattaa bussi ajaa vaan ohi niin, etten voi edes kysyä kuljettajalta, mikä bussi se on. Ohjeistus toki on, että kuljettajat pysähtyvät pysäkille aina, jos siellä on näkövammainen. Minä en luota tähän käytännössä. Ainut tapani pysäyttää bussi on kierrevihko, johon voi valita bussin numeron. Senkään kanssa en aina ole kovin luottavaisin mielin pysäkillä.

Bussissa minun pitäisi sitten tietää, milloin jäädä pois. Jos reitti on vieras, ainut mahdollisuus on pyytää kuljettajaa kertomaan pysäkki (tai joo, minä käytän BlindSquarea, joka on tuhat kertaa luotettavampi kuin kuljettajat). Olen kulkenut itsenäisesti Helsingissä syksytä 2008 ja olen hyvin monta kertaa ajanut pysäkistäni ohi, koska kuljettaja unohti kertoa. Kuulemma pysäkkikuulutukset tulee, mikä sitten tämän asian pelastaa – ainakin, jos ne oikeasti toimii.

Ratikoissa ongelmat on hyvin samankaltaisia kuin busseissa. Erona se, että – ainakaan tietääkseni – yhdelläkään ratikkapysäkillä ei ole puhuvaa pysäkkinäyttöä. Ratikat pysähtyvät kyllä hyvin pysäkille ilman, että niitä pitäisi erikseen pysäytellä. Tosin silloin, jos pysäkille tulee toinen ratikka ensimmäisen perään, se aika harvoin pysähtyy uudestaan siinä pysäkkialueen etuosassa, enkä minä huomaa, jos ratikan perään on pysähtynyt toinen. Aika monta kertaa olen missannut ratikkani sen takia.

Metrot on suhteellisen esteettömiä, kunhan tuntee metroasemat riittävän hyvin ja osaa niillä liikkua ja tietää, kummalta puolelta menee metro kumpaan suuntaan.

Sokkona minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada itsenäisesti selville junien lähtölaiturit. Kun asuin Pukinmäessä ja käytin paljon junia, menin mieluiten Pasilasta, koska sieltä junani lähti aina samalta laiturilta. Sielläkin piti kyllä varmistaa aina joltakulta, että juna on oikea. Puksussa kun ei pysähtynyt kuin I, N ja T –junat, mutta samalta laiturilta saattoi lähteä ainakin myös K. Helsingin rautatieasemalla junien lähtölaiturit taas eivättodellakaan ole aina samat. Niinpä, jos lähden keskustasta junalla, minun on pakko varata siihen matkustamiseen sellainen ylimääräinen aika selvittääkseni, miltä laiturilta juna lähtee. Ainut tapa tämän selvittämiseen on kysyä apua satunnaisilta ohikulkijoilta. Eli ruuhka-aikana pitäisi onnistua löytämään joku, jonka ei tarvitse juosta omaan junaansa ja siis ehtinsi katsoa näytöstä, mistä junani lähtee. Aina sitä apua ei saa kovinkaan helposti tai nopeasti. Sitten, kun on kuullut oikean laiturin, pitäisi sinne vielä osata mennäkin.

Lippujen leimauslaitteessa on kohomerkintöjä. Hienoa. Paha vaan, että se laite on toisinaan vähän vaikeaa löytää. Jos kortilla on arvoa, ei laitteesta ole sokkona mahdollista saada selville, paljonko arvoa on jäljellä.

Tätäkö te kutsutte esteettömäksi julkiseksi liikenteeksi? Vaikeuksia ja ongelmia on vielä enemmänkin, mutta tässä nyt päällimmäiset mieleen tulleet asiat.

Jos näkövammaisten ilmainen matkakortti ja saattan matksuton matka poistetaan käytöstä, kuukausittaiset kustannukset nousevat huomattavasti. Maksettavaa olisi kuljetuspalvelusta joukkoliikenteen kuukausilipun verran 18 yhdensuuntaisesta vapaa-ajan matkasta (vaikka olen opiskelija, maksan taksimatkoistani aikuisen kuukausilipun hinnan, koska en ole hakenut opiskelumatkoja), HSL:n matkakortista sen samaisen kuukauslipun hinta, saattajan liput niin kertoina, kun ”esteetön” joukkoliikenne estää itsenäisen kulkemiseni ja noin 30-60 euroa puhelinlaskua taksien tilaamisesta. Nyt minun ei tarvitse käyttää kaikkiea vapaa-ajan matkojani, koska pääsen suht kätevästi julkisilla. Hyvintodennäköisesti lisäisin taksinkäyttöä, jos en saisi enää maksutonta matkakorttia. Käyttäisin taksia siis sen 18 matkaa ja loput kuusta istuisin syrjäytyneenä kotona neljän seinän sisällä.

Hyvä HSL:n hallitus: haluatteko oikeasti lisätä vammaisten helsinkiläisten taksin käyttöä? Yksittäinen taksimatka on kaupungille melko paljon kalliimpi kuin bussimatka – entä sitten ne kustannukset, jotka aiheutuvat vammaisten syrjäytymisestä, kun kotoa ei vaan pääse enää mihinkään. Tai ne kaikki taksien käytöstä tulevat lisäpäästöt. Tai se raha, mikä kaupungilta menee toimeentulotukiin, joita pitää maksaa, jotta pienituloisilla vammaisilla olisi varaa hankkia matkakortti, jotta pääsevät kulkemaan kotinsa ulkopuolella useammin kuin 9 kertaa kuussa (ajatellen, että yhteen reissuun menee kaksi yhdensuuntaista matkaa).

Niin. Kannattaako?

Lähteenä tämä.

P.s. Henkilökohtaisesti – opiskelijana – näen, että voisin jotain ehkä joukkoliikenteestä maksaa. Täysi lipun hinta tekisi kuitenkin kuukausibudjetissani melkoisen loven. Silloin myös ehkä toivoisi liikkumisen toimivan vielä vähän helpommin. Vähintäänkin saattajan olisi kyllä päästävä maksutta mukaani, koska on paljon paikkoja, johon en vaan pysty matkaamaan itsenäisesti, eikä kaksinkertainen hinta matkalle kuulosta kovinkaan reilulta. Reilua ei ole sekään, että kuukausilipun hinnalla vammainen kulkee kuljetuspalvelulla 18 yhdensuuntaista matkaa, vammaton kulkee julkisilla ihan niin paljon kuin tahtoo.


edit 20.1: Kuulemani tiedon mukaan tämänpäiväisessä HSL:n hallituksen kokouksessa esitys on vedetty pois ja tulee myöhemmin udelleenkäsiteltäväksi. Ehkä tällä ja jokusella muullakin vetoomuksella hallituksen jäseniin oli jotain konkreettista vaikutusta.

Luulen kaikkien kannalta parhaan mallin olevan esim. invalidialennus, jonka saisi näkö- ja liikuntavammaiset. Alennuksen määrästä en mene sitten sanomaan mitään.

perjantaina, tammikuuta 09, 2015

Mäenlaskua

Tämä ristiriitaisten tunteiden vuodenaika tarjosi välipäivinä minulle hienoja kokemuksia talviliikunnan parissa.

Vietin joulun jälkeen viikon Sallassa, hyvin Salla-tunturin kupeessa. Niin hieno tilaisuus piti käyttää hyväksi ja olin etukäteen varannut itselleni lumilautatunnin. Koska Sallan laskettelukeskuksen sivuilla ei ollut mitään mainintaa soveltavasta alppihiidosta (esim. Rukan sivuilta löytyy aiheesta juttua), lähetin sellaisen tunnustelevan sähköpostin, jonka sisältö oli kiteytettynä ”olen sokea, tahdon oppia lumilautailemaan. Uskaltaako kukaan kanssani mäkeen.”

Uskalsi!

Opettajalla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisen opettamisesta tai opastamisesta mäessä. Alkuun hän sanoikin, että yleensä näyttäisi kaikki perusasiat siitä, kuinka ollaan laudan etu- ja takakantilla ja miten käännytään ja miten kaadutaan ja kaikkea, mutta nyt olisi pärjättävä sanallisella selityksillä. Hyvin pärjättiin. Suhteellisen tasamaalla kaatuiltiin, liu’uttiin jatutkailtiin laudan kantteja. Sitten aivanloivassa mäessä kokeiltiin kääntymistä. Näiden jälkeen lähdettiin hissillä lastenrinteeseen.

Olen lasketellut aikaisemmin suksilla. 2002-2005 vuosina kävinvähintään kerran talvessa mäessä, yleensä useamminkin. Sen jälkeen en ole saanut ketään kiskottua mukaani. Kokemusta hisseistä siis oli, sieltä kymmenen vuoden takaa. Laudan kanssa hissillä meno oli hieman haastavampi kokemus. Horjahdin matkalla, mutta sain korjattua tasapainoni. Opettaja ajatteli ensin kävellä ylös, mutta tulikin sitten laudalla perässä, koska tajusi joutuvansa huutamaan minulle, koska pitää poistua hissistä.

Mäkeä lähdettiin sitten laskemaan kanteilla aluksi niin, että pidin opettajan käsistä kiinni ja hän käveli. Seuraavalla laskukerralla opettajakin tuli laudalla, enkä enää pitänyt kiinni. Vähän kaarreltiin mäen reunalta toiselle ja aina, kun vauhti kasvoi mielestäni liian kovaksi, koin parhaakseni pyllähtää.

Melko monta kertaa ehdimme tulla sitä rinnettä alas 1,5 tunnin aikana. Kaikki kerrat tulin ”kanttaamalla” ja yritin kovasti kuulla, mihin suuntaan opettaja käskee minun kääntyä. Välillä piti pysähtyä ihan sen takia, etten kuullut.

Lautailun kokeileminen oli mukavaa. Varmasti koetan mennä vielä joskus uudestaan.

Siinä pari päivää tämän laskettelukerran jälkeen alkoi mielessä kyteä ajatus, että olisi kiva mennä uudestaan mäkeen. Laskeskelin rahatilannetta ja iloitsin seuralta saamastani kulukorvauksesta (”nyt mulla on rahaa!”), koska varusteiden vuokraus ja yksityistunti ei ole mikään halvin tapa päästä laskettelemaan. Kävin kysymässä, olisiko heillä aikaa niin, että saisin jonkun oppaaksi suksien kanssa mäkeen: siinä en tarvitsisi opetusta, pelkästään jonkun kertomaan, minne mennään. Aikaa oli ja varasin tunnin. Tulin siihen tulokseen, että jos pääsen kahdesti kymmenen vuoden aikana laskettelemaan, kyllä voin siitä maksaa.

Sain eri ihmisen mukaani kuin edellisellä kerralla. Hänelläkään ei ollut kokemusta näkövammaisen kanssa laskemisesta. Aloitimme samaisesta lastenrinteestä, joka laudalla oli tullut jo tutuksi, jotta hiihto-opettaja saisi käsityksen taidoistani ja vauhdistani. Sen jälkeen suuntasimmekin tunturin laelle pidempien mäkien pariin.

Suksilla laskeminen pitkästä aikaa oli ihanaa! Jännitin etukäteen vähän sitä, mahdankohan muistaa enää edes, miten käännytään. Muistin. En ollut hukannut laskutaitoani mihinkään. Oppaalla oli vähintään yhtä hauskaa rinteessä kuin minulla – hän sanoi useampaan kertaan ”ihanaa Ronja, että sä tulit!”.

Nyt ainakin, kun osaan paremmin laskea suksilla kuin laudalla, se tuntuu helpommalta (yllättävää) ja toimivammalta kuin lautailu. Sokkona sukset on parempi vaihtoehto siksikin, että niistä kuuluu vähemmän ääntä kuin laudasta, joten oppaan kuulee helpommin. Minua siis molemilla opastettiin vain sanallisesti. Lautaillessa voisi olla syytä viritellä jotain korvanappia niin, ettei laudasta lähtevä suhina häiritsisi kuulemista.

Lähipiirissäni ei ole kovinkaan paljoa laskevia ihmisiä. Täytyy löytää sellaisia, koska nyt en halua kymmenen vuoden taukoa!


P.s. Joulun tienoilla laskin myös pulkkamäkeä. Kysyin veljeltäni, törmäänkö mihinkään, jos lasken tähän suuntaan. En kuulemma. Laskin - tuli puu vastaan.
Menimme meteenpäin seuraavaan mäkeen. Olimme kohdassa, josta saattoi laskea kahteen suuntaan. Valitsin mäen, jossa ei tarvitsisi kääntyä ja veljet auttoivat vielä pulkan suuntaamisessa. Laskin. Mäki oli jyrkempi kuin edellinen. Taas tuli puu vastaan.

Kaksi eri mäkeä, kaksi puuta. Siihen päättyi sillä kertaa pulkkailu minun osaltani. Oli vähän liian suuri loukkaantumisriski.