keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2015

Elämäni käännekohta

Lasken sokeutuneeni noin 11,5-vuotiaana, kun silmäleikkauksen jälkeen en nähnyt enää käytännössä mitään (okei, kaksi viikkoa sen jälkeen pystyin kyllä vielä vähän lukemaan, mutta kuitenkin). Laskin jo joskus silloin ala-asteella, että sitten 23 vuotta täytettyäni olen ollut puolet eleämästäni sokeana – ja sen jälkeen suurimman osan elämästäni sokea.

Nyt, tuo maaginen 23 vuotta on enää reilun viikon päästä. Tänään rupesin päiväyslaskurin kanssa ottamaan selvää siitä, mihin kohtaan tämä suuri elämäni rajapyykki oikeasti asettuu.

Sehän meni jo! Ihan huomaamattani!

Kyllä nyt ”puolet elämästäni sokeana” –päivä olisi ollut juhlan arvoinen. Olisi vaan pitänyt laskea päivälleen tämä asia vähän aiemmin.

Synnyin 31.7.1992 ja sokeuduin 5.1.2004. Olin elänyt heikkonäköisenä 4175 päivää. Tuosta sokeutumiseni päivästä tulee tänään 4216 päivää ja oikea käännekohta tälle asialle oli näin ollen reilu kuukausi sitten, 11.6.2015. Mitähän mahdoin tehdä sinä päivänä?

Vielä ehkä vuosi sitten saatoin sanoa olleeni suurimman osan elämästäni heikkonäköinen. Pitkään aikaan en ole sanonut sitä. Nyt asia onkin aivan päinvastoin: olen ollut elämästäni suuremman osan sokea kuin nähnyt. Tästä se osa vaan kasvaa. Jännä ajatus.

Vielä kun osaisin sanoa sen päivän, jonka jälkeen en enää erottanut edes valoa. Se ei vaan ollut niin merkittävä tapahtuma, että olisin pistänyt suuremmin merkille.

maanantaina, heinäkuuta 20, 2015

Koirastani tuli caravaanari-koira, eli kaikkien kaveri

Olen koko ”pienen ikäni” viettänyt kesät asuntovaunulla ympäri Suomen. Tai no, ainakin yläasteikäiseksi saakka. Siitä lähtien alkoi olla omia kesämenoja jo enemmän niin, että vaunuilu jäi vähän vähemmälle. Nyt on ollut useampi vuosi välissä, kun en ole ollut asuntovaunussa ollenkaan. Pari viikkoa sitten tein kuitenkin paluun lapsuuteni kesiin ja vietin viikonlopun vaunulla.

Pienenä, kun näin jonkin verran (ks. edellinen kirjoitus), uusilla caravan-alueilla taisi aina joku ensin minulle näyttää, mistä löytyy vessat ja mistä leikkipaikka yms. tärkeät kohteet. Liikuin myös toki aika paljon veljieni kanssa, mutta itsenäisesti alueella kulkeminen ainakin oman muistini mukaan onnistui ihan hyvin. Tutuilla alueilla, joilla olimme käyneet ennenkin, ei ainakaan ollut mitään vaikeuksia.

Sen jälkeen, kun sokeuduin, itsenäinen liikkuminen jäikin sitten melkein tyystin. Piti pyytää aina jotakuta saattamaan minut vessaan ja toivoa, että se odottaa myös sen aikaa, kun tulen sieltä pois. Vanhempien eron jälkeen olin usein vaunulla niin, että mukana oli isäni ja veljeni, joten naisten wc- ja saunatiloissa minun piti pärjätä itse. Se oli jokseenkin stressaavaa. Muistan kyllä, että eräällä erityisen tutulla alueella kävin ihan ongelmitta saunomassakin yksin, enkä mitään keppiä siellä käyttänyt.

No, nyt lähdin siis pitkästä aikaa oleilemaan caravan-alueelle. Tälllä kertaa mukana oli myös opaskoira. Ensimmäisen illan se oli vaan koira, sai lomailla sekin. Seuraavana aamuna totesin, että olisi kyllä kiva, jos tuo eläin voisi opastaa minut huoltorakennukselle, josta siis löytyi esimerkiksi se vessa. Ei tarvitsisi aina pyytää jotakuta muuta mukaan ja kun se kerta opas on…

Näin tehtiin. Parilla ensimmäisellä kerralla mukana oli tietysti vielä ihminenkin katsomassa, mihin mennään. Sen jälkeen kuljin ensimmäisen kerran varmaan kymmeneen vuoteen itsenäisesti vaunualueella. Toki itsenäinen kulkemiseni oli suht vähäistä, kun se oli vaan se muutama sata metriä vaunusta huoltorakennukseen – vai mikä se nyt on. Silti se oli aika hienoa. Alueella oli myös aika paljon muita koiria ja erityisesti yksi koira haukkui jokseenkin aina, kun kuljin siitä ohi. Se toimi suorastaan hyvänä maamerkkinä: kun tuon vaunun koira haukkuu, voin pyytää omaa koiraani etsimään portaat.

Toki tuollaisen reitin olisi nyt kepinkin kanssa voinut opetella. Kepin kanssa olisi pitänyt miettiä paljon jotain, mistä löytyisi riittävän hyvä maamerkki, että vaunurivistöstä osaan valita juuri oikean vaunun ja kuinkahan monta astetta tässä kohtaa pitääkään kääntyä, että löydän seuraaville portaille. Nyt koira etsi pyynnöstä seuraavat portaat helposti ja oikealle vaunulle se toi aina, koska olihan siellä sen ruuat. Paljon pienemmällä energialla sain reitin haltuuni.

Jonkun viidennen vessareissun jälkeen tuo oppaani, jolla on vähän tapana kyllästyä tuttuihin reitteihin, alkoi sitten yrittää viedä minua vähän vääriin paikkoihin. Onneksi viimeistään siinä vaiheessa jokseenkin kaikki alueella olevat tiesivät jo, kuka minä olen ja mihin olen mahdollisesti matkalla, niin apua ja opastusta kyllä sain.



Ja juu, ne kerrat, kun koira oli ilman valjaita alueella, se selvästi oli kaikkien kaveri. Sen verran leppoisa otus se on. Se sai myös olla varsin paljon vapaana, koska pysyi hyvin nätisti vaunun lähellä, eikä yrittänyt ensimmäisen kerran jälkeen lähteä mihinkään kauemmas seikkailemaan. Taisi olla ihan rentouttava viikonloppu sillekin.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2015

Aikamatka 15 vuotta taaksepäin

Elokuussa 2000 olin 8-vuotias ja suhtauduin näkövammaisena elämiseen pitkälti samalla tavalla kuin nytkin: kaikki sujuu ihan hyvin. Osaan sanoa tämän siksi, että vastaan tuli C-kasetti, jossa minua haastateltiin elämästäni. Äänitys on muistaakseni tehty jotain lehtijuttua varten. Poimin nauhalta eilen mielestäni parhaimmat palat ja tässä ne nyt sitten on.

- Kerros vähän sun koulupäivästä. Mitäs aamulla tapahtuu, kun sä lähet kouluun?
- Kun mä lähden kouluun, niin minä syön aamupalan, puen, ja sitten odotan taksia ja kun taksi tulee, menen taksilla kouluun.
- Mitäs koulussa tapahtuu?
- No minä istun omalle paikalle.

- -

Vähän puhuttiin apuvälineistä ja kerroin, että kotona on myös valkoinen keppi:
- Koska sä sitä keppiä käytät?
- Jos on pimeetä.
- Onks muita paikkoja kuin pimeä tai hämärä?
- Ei.
- Entäs uusissa paikoissa?
- No uusissa paikoissa mä vähän käytän ja kun mä käyn Jyväskylässä tukijaksoilla, niin siellä mä käytän koulussa.

- -

- Kevätlukukaudella siirryn käyttämään pisteitä.
- Jännittääkö se pisteisiin siirtyminen?
- Joo, mutta mun mielestä minä en tarttis pisteitä, kun ne on vielä niin kauheen hankalia.
- Luuletko, että kun sä menet ylemmille luokille ja tulee enemmän ja enemmän tehtäviä, että siitä olis apua, kun teet pisteillä?
- Ei. Kun sormet voi väsyä.

- -

- Mitäs sä harrastat kotona?
- Pyöräilyä ja rullaluistelua.
- Mites ne sujuu?
- Hyvin. Hyvin ne sujuu.
- Missäs sä pyöräilet ja rullaluistelet?
- No autotiellä. *nauhu*

- -

- Miten sä pyöräilet kauempana kuin ihan lähellä kotia?
- Ihan samalla tavalla kuin kotonakin.

- -

Vauhdikkaasta menosta pidin jo tuolloin:
- Jos lähtee kauemmas, niin mites sitten tapahtuu? Ajatko sä edellä vai takana?
- Joskus edellä ja joskus takana.
- Kumpi on helpompaa?
- Edellä. Jos on takana, niin edelläolevalla voi olla liian hidas vauhti.

- -

- Minkäslaisia leikkejä sä leikit kotona ja minkälaisia kavereiden kanssa?
- Ihan semmosia leikkejä kuin ihan tavalliset lapset.
- Onks mikään leikki vaikeeta, kun ei nää kunnolla?
- *hyvin painokas* Ei!

- -

- Mites tietokoneasiat sujuu?
- Hyvin, mutta kun joskus pitää lukee jotain, niin sitten en saa siitä selvää.

- -

- Vedetään monitori lähelle. Joskus niin lähelle, että sen monitorin jalusta on yli pöydän.
- No kuinkas läheltä sä katsot sitä?
- En minä tiiä.
- Mä voin sanoa, että niin, että nenä on kiinni siinä.
- *nauru* En aina!

- -

Käsitykseni kunnolla näkemisestä oli ehkä vähän poikkeava:
- Minkä verran sä näät?
- Metrin päähän kunnolla.
- Molemmilla silmillä?
- Toisella silmällä en ollenkaan nää.
- Metrin päästä näät, montako sormea on pystyssä?
- Joo ja joskus pitempääkin.
- Näätkö sä metrin päästä ilmeitä?
- En mä kunnolla. Sitten pitää olla jossain kymmenen sentin päässä, jos mä ilmeistä haluun saada selvää.

Koska joku muu saattaa pitää vähän eri kohtia vielä parempina ja noin muutenkin, päätin julkaista ihan koko äänityksen. Ihan alun perusteella olisin pitänyt itseäni nuorempana kuin 8-vuotiaana, mutta kaipa se on uskottava. Nauhalla kerron esim. mitä avustaja tekee koulussa (ei paljon mitään), mikä on kesäleireillä parasta – ja kyllä sieltä vähän selviää sekin, että on ne jotkut leikit sittenkin pikkuisen hankalia, kun ei näe kunnolla.

Äänitteen kesto on reilu 26 minuuttia. Ensimmäinen kysymys kuului "minkälaisessa perheessä sä asut?", mokasin sen äänittämisessä tuossa vaan, enkä jaksanut ottaa uudestaan. Mutta kuuntele tästä!